Joulun odotusta

Meilla olisi tana vuonna "aikataulun" mukaan ollut vuorossa Suomi-joulu. Mehan ollaan vissiin kaikki naa vuodet lennetty Suomeen joka toiseksi jouluksi ja joka toinen ollaan sitten vietetty Afrikassa, tosin ihan kotosalla aina. kesaloman jalkeen me kaytiin jonkun aikaa keskustelua siita, missa joulua vietetaan - mina kun olisin halunnut Suomeen (tai oikeastaan minne vaan Eurooppan) ja muu perhe taas oli ihan tyytyvainen kotijouluun. Lopulta mies sai mut vakuutettua siita, etta olisi fiksumpaa viettaa vika joulu taalla.

Alunperin suunnitelmissa oli road trip. Ihan ensin mietittiin, jaksaisiko ajaa jopa Malawiin asti mutta siita luovuttiin aika nopsaan, kun suhetutttiin matkan pituus ja lasten kestavyys. Sitten harkittiin Keniaa ja luonnonpuistoja siella. Koska oltiin just tultu takaisin safarilta taalla, en tosin keksinyt puistoa, joka olisi niin merkittavasti erialinen, joten paatettiin jaada Ugandaan. Puisto, mihin oltaisiin haluttu menna, on kielletty alle 5-v lapsilta, joten jouduttiin hylkaamaan se.

Sitten mies keksi, etta mennaan telttailemaan. Viimeinen Ugandan joulu Afrikan taivaan alla, mikas sen hienompaa. No, mina en oikeastan ole telttailijatyyppia, joten piti etsia paikkaa, joka tarjoiaisi "lazy camping" eli siis valmiiksi laitettua teltta sankyineen. Oltiinkin jo varattu kivan oloisesta lodgesta jouluksi itsellemme paikat. Monissa paikoissa on tarjolla telttamajoitusta, mutta ruokailut ovat itse lodgen puolella. Kunnes tama tuli vastaan...


Aivan uusi paikka, mika tarjoaa jokaiselle kaksi telttaa - nukkumateltta ja oleskeluteltta pienine keittioineen. Voidan sittenkin yhdistaa telttailu ja peinteiset jouluruuat. Mika ihana ajatus!!!




Kellukkeet

Pikkusisko yllatti meidan kesaloman jalken taysin. Lapsi on ulkonaoltaan tullut isaansa, mutta luonteeltaan perinyt mun topakkuuden. Tyyppi vaan ilmoitti yhtakkia, etta han ei kuulema tarvitse kellukkeita enaa uima-altaassa. Suhtauduttiin asiaan ehka vahan skeptisesti, siihen mennessa kun lapsi ei ollut oikeastaan suostunut kokeilemaan ilman kellukkeita edes aikuisten ollessa altaassa mukana, saati sitten reunalta vahtiessa.

Itsea hirvitti aika paljon ensimmaisilla kerroilla katsoa, kuinka lapsi uppoaa pinnan alle - mutta pongahti aina pintaan riemuissaan. Meidan allas on siis sen verran syva, etta tollainen nelivuotias voi varvistaa pohjassa kovasti ja saada ehka just nenanpaan nakyviin. Toki pohjasta saa hyvin vauhtia. Lisaksi lapsi itsenaisesti alkoi riisua kellukkeita heti kun aikuisten silma valtti ja joitakin viikkoja en oikeastaan mielellaan paastanyt lasta uimaan.

Mutta niin vain lapsi tiesi itse paremmin. Ei mennyt kovin pitkaan, kun uppoaminen muuttui rapikoinniksi ja sittemmin oikeasti uinniksi. Nyt se jo sukeltelee onnessaan.

Niin paljon kaikkea...

Terveisia taalta valitilasta :) Taas katosi monta kuukautta niin, etten ole jaksanut paivittaa, enka oikeastaan edes lukea muiden blogeja. Olen saanut tassa valiaikana kaksi blogitunnustustakin, Anskulta Kairosta ja Jennilta Panamasta, mutta en ehka ainakaan ihan viela kykene aktivoitumaan niin paljon etta pystyisin niihein viela sen kummemmin reagoimaan. Hirveasti olisi mielessa asioita, joista olisin halunnut sanoa jotain, mtta en vaan ole saanut aikaiseksi paivittaa.

Valitila jatkuu. Tanaan on 98 paivaa siihen, etta paatos pitaa olla tehtyna. Suomi on tapetilla jatkuvasti, tuntuu etta meista kukin (Pikkusiskoa ehka lukuunottamatta) kaipaa sinne enemman ja vahemman, mutta siten etta ikina ei samana paivana kaikilla olisi sama fiilis mahdolisesta paluusta. Olen hakenut toita hyvin nirsosti - kriteereina seka sijainti etta itse tyot. Itse asiassa olen hakenut vain kahta paikkaa. Ensimmainen oli Makedoniassa, minne hain enemman sijainnin kuin itse tyon takia. Paasin kirjallisesta testista lapi haastatteluun, mutta paikkaan tuli valituksi olmesta haastatellutsa se, jolla oli jo kokemusta kysiesista hommista. Ehka ihan hyva niin. Toinen hakemani paikka on Barbadoksella, mutta tyo kattaa koko itaisen Karibian. Sinnekin  paasin kirjallisesta testista lapi ja nyt odottelen haastattelun tuloksia. Sain myos juuri ilmoituksen, etta Eritreasta on kyselty mun perani. Hassua kylla, saattaisimme sen jopa hyvaksya (lapsiperheelle siella kuulema on ihan ok, kun on turvallista ja joka paikkaan voi pyorailla). Jos san Barbadoksen pestin, otan sen vastaan. Jos en, lopullinen paatos on jo aika lahella.

Tuntuu silta, etta olen melko hyvin toipumassa loppuunpalamisesta. En ehka vielakaan taysinn, mutta en usko, etta kykenen taysin toipumaankaan tassa tyoymparistossa. Huomaan kuitenkin, etta energiatasoni on huikeasti parempi kuin kevaalla ja hymy on huomattavasti herkemmassa. Jaksan olla lasten kanssa aivan eri tavalla ja arjen pienet vastoinkaymiset arsyttavat vahemman kuin ennen. Olen taas alkanut nauttia sosiaalisesta kanssakaymisesta kavereiden ja kollegojen kanssa ja tuntuu, etta toissakin takakireys on halvenemassa. Mika fantastinen fiilis!

Kaiken kaikkiaan nautin elamasta taalla melkoisesti juuri nyt. Mietin just aaneen miehelle muutama viikko sitten, etta en tosin tieda jothtuuko se yleisen olotilani paranemisesta vai siita, etta tiedan Kampalan ajan lahestyvan loppuaan ja siksi koitan nauttia pienistakin jutuista enemman kuin ennen. Oli miten oli, asiat ovat aika hyvin.

Hengissa ollaan

Harkitsin jo koko blogin kuoppaaamista, kun ei tuntunut olevan mitaan sanottavaa. Huomasin, etta joku oli kuitenkin kaynyt huhuilemassa kuulumisia, joten katsotaan, saisinko taman viela henkiin.

Kevat meni aikalailla paiva kerrallaan. Tein saannollisesti etatoita ja aloin liikkua, mutta nain jalkeen pain katsottuna olin kylla melko tehoton ja poissaoleva henkisesti. Kesakuussa kavin Addiksessa kokouksessa virkistaytymassa  ja hyvastelin lukuisia tyokavereita, seniilin pomon mukaanlukien. Pitka kesaloma Suomessa teki hyvaa - hoidin itseani mustikkametsaterapialla vissiin 10 kertaa ja siina tuntuikin olevan taikaa, silla kotiin palattua olo on ollut ihan jees.

Toimistossa on meidan osastolla uusi aivan mahtava pomo ja paljon uusia kivoja ihmisia rakennuksessa. Olen jatkanut liikkumista ja eilen kokeilin kuntonyrkkeilya, mika oli aiva huppua. Taytin talla viikolla pyoreita vuosia ja pikkukoirat (joista on kasvanut melko valtavia riivioita() tayttavat huomenna vuoden. Virkistyneesta mielesta ja kivoista toista huolimatta oma fiilis on kuitenkin vahan poissaoleva. Katse on jossain maarin jo tulevassa, enka oikein jaksa tallaista valitilaa kovin hyvin. Sopimukseni loppuu siis kesakuun lopussa, eika sita enaa uusita. Vaihtoehtoina on siis muuttaa jonnekin muualle tai palata Suomeen. Miehen kanssa on sovittu, etta mikali sopivaa maata ja tyota (molempien suteen kriteerit on tiukat) ole nakopiirissa helmikuun loppuun mennessa, valitsemme Suomeen paluun. Helmikuuta odotellessa...

Boarding school

Puhuin talla viikolla yhden intialaisen kollegan kanssa meidan jatkosuunnitelmista. Arvosta kyseista kollegaa todella paljon, sen lisaksi etta han on todella hyva ja kokenut tyossaan (child protection), han on myos todella mukava ja jalat tukevasti maassa.

Siksipa olinkin vahan polmistynyt, kun tyyppi aivan tosissana oli sita mielta, etta jotta vanhemman lapsen osalta muutto maasta toiseen sujuisi helposti ja ilman suurempia emotiaalisia ongelmia, kannattaisi meidan oikeastaan jo laittaa lapsi sisaoppilaitoksen. Siis ettako ihan tosissaan lastensuojelun ammattilainen suosittelee mulle sisaoppilaitosta vieraassa maassa 6-v lapselle - jotta perheen muuttaminen maasta toiseen olisi helpompaa. Ugandalaisetn kollegoiden mielesta ehdotuksessa oli erioomaisen paljon jarkea.

Jotain kulttuurieroja ei kertakaikkiaan vaan voi ymmartaa.

"I shall pray for you"

Kaikien naiden vuosien jalkeen vastailen sujuvasti "God bless you"-kommentteihin ja toivottelen sita itsekin hyvaa paivanjatkoa-tyyppisesti.  Viime aikoina olen kuitenkin saanut vastaanottaa monia vilpittomia "I shall pray for you" toteamuksia. Uskonnottomana tyyppina aiemmin ohitin vastaavat lausahdukset hymahdellen ja ehka vahan kiusaantuneena, mutta nyt taytyy tunnustaa, etta mielta lammittaa, etta ihmiset suhtautuvat omalla tavallaan kannustavasti mun tilaani. Muuten ugandalaisista ei ole kylla oikein keskustelemaan asiasta - se liippaa liian lahelta mielenterveysongelmaa ja vaikka about kaikesta muusta olen kylla kollegoiden kuullut puhuvan aaneen, mielenterveysasioita valtellaan.

Oma olo on parempi. Olen alkanut liikkua ja muutenkin koittanut tehda asioita, joista joskus tykkasin. Salilla oli kylla aika ihanaa, en muistanut miten koukuttava juoksumatto on! Toissa odottelen viela, etta luvattuja muutoksia pannaan toimeen. Kunhan etatyohakemukseni (kylla, se pita toimittaa kirjallisena, 2 viikkoa ennen alkamispaivaa ja siina on maariteltava syyt etatyon tekemiselle, kaikki tehtavat mita etatyon aikana aikoo tehda seka toiden tulokset. Tosi joustava jarjestely :D) allekirjoitetaan, uskon, etta homman on mahdollista toimia.  

Burnout

Maanantaihin asti ajattelin, etta oon nyt vaan vahan vasynyt ja stressaantunut toista, kun mikaan ei etene ja kaikki on hankalaa. Mutta etta kaikkihan siella on vasyneita ja kiireisia. Sitten tuli tiistai ja romahdus.

Sen jalkeen tajusin, etta mulla on - ollut jo pidempaan - kaikki klassiset burnoutin oireet. Tyot on maistuneet kaikin puolin puulta, aivot on olleet hattaraa (oon sanonut jo kuukausia sitten, etta en pysty ajattelemaan, kun aivojen tilalla on pumpulia), oon ollut aivan silmitoman vasynyt niin, etta iltaisin en todellakaan ole jaksanut liikkua tai nahda ihmisia. Pienetkin asiat on saaneet mut jarjettoman artyneiksi ja ole vastaillut ihmisille todella arhakasti, mutta unohtelen kaikkea jatkuvalla syotolla mikali en kirjoita sita ylos. Keskittymiskyky on ollut hamsterin luokkaa (vaikkei se ikina mikaan loistava ole ollut), kaikissa tehtavissa on kestanyt ikuisuus ja oon aamuoisin heraillyt ja pystynyt ajattelemana pelkastaan toita. Olen kokenut tyoni todella turhana, mutta olen myos alkanut kyseenalaistaa omat kykyni. Ja kotona olen ollut iloton ja perseeseenammuttu karhu. Muistaakseni mies totesi joskus vuosi sitten, etta multa on kadonnut nauru.

Ja siita huolimatta oon vaan selitellyt itselleni, etta taa on valiaikaista, toissa on vaan vahan kiireita. Tai ei. Oon kylla tunnistanut kaikki oireet, mutta ajattelin, etta naa liittyy enemmankin keski-ian kriisiin, etta kaikkihan sita kyseenalaistaa tyonsa siina kohtaa. No. Ehka se ei ollutkaan ihan niin valiaikaista. En ole vielakaan vakuuttunut, etteiko tassa olis joku linkki keski-ian kriisiinkin, mutta ehka nyt pakko pysahtya ja miettia, miten tasta eteenpain. Aika selkeaa on, etta nain ei voi jatkua. Mutta onko mahdollista tehda riittavasti muutoksia tassa nykyisessa tyossa tai paasta parempaan balanssiin saman organisaation sisalla jossain muualla? Vai pitaako vetaa kasijarrua kokonaan ja palata Suomeen lepaamaan. Vai mita...

Onneksi toissa taa tunnuttiin otettavan melkoisella vakavuudella, joten toivon todella, etten jaa uupumuksen kanssa yksin.

Seuraavaksi?

Kuukauden paasta saan alkaa hakea uusia toita organisaation sisalla. Joku tosin sanoi, etta jos nyt hakisin jotain paikkaa, hakemustani tuskin deletoitaisiin, koska aikaraja on niin lahella ja toiden aloittamisajankohta joka tapauksessa olisi aikarajan jalkeen. Haaveilen(/mme?) Suomen paluusta yha, mutta paluu ei talla hetkella ole ehka aivan ajankohtainen sitten kuitenkaan. Olemme kuitenkin tulleet aika nirsoiksi naiden vuosien aikana ja uuden tyon hakuun ei vaikuta todellakaan pelkastaan tyon sisalto, vaan sijainti mita suurimmissa maarin.

Minne sitten suuntaisin (tai suuntaisimme, meilla on aika yhteneva nakemys siita, minkalainen paikka kavisi), jos saisin valita? No Zimbabween tietysti :D



Afrikassa on tosi harvoja maita, jotka enaa innostavat. Joko paakaupunki on asuinpaikkana epakiinnostava (esim. Nairobi) tai maa on liian takapajuinen (Etela-Sudan). Saa on liian kuuma ja kostea (Tansania) tai maa on liian kehittynyt (Namibia). Tai sitten siella puhutaan ranskaa (Lansi-Afrikka) tai maa on liian vaarallinen lapsiperheelle (CAR). Mosambik voisi tulla kysymykseen, Sambia ehka jos tyo olisi huippukiinnostava. Afrikan ulkopuolella voisi kysymykseen tulla kenties Laos, Vietnam tai Kamboza (ehkapa jopa Filippiinit) tai sitten Latinalainen Amerikka, joskin siella tyopaikkoja ei ole tarjolla liki lainkaan. Karibian saaria voisi harkita.

Todennakoisyys Zimbabween paasemiseen on aika pieni, mutta ainahan sita saa haaveilla. Moni on tuttu on ihmetellyt, mika Zimbabwesa oikein kiinnostaa. Harare tuntuu ihanteelliselta suinpaikalta, sydan sykkii etelaiselle Afrikalle ja maan historia ja mahdollisuudet ovat vailla vertaa. Ikava kylla tyopaikkalistalla on kaikenlaisia muita kohteita tarjolla, mutta ei mitaan Zimisssa. Veikkaan, etta loppusijoituskohde tulee olemaan jotain ihan muuta kuin mita haaveilemme!

Portille vai luokkaan?

Esikoinen kay Kampalassa pienen kansainvalisen koulun kakkosluokkaa. Lapsen ollessa pienempi vein lapsen tunnollisesti luokkaan saakka niina aamuina, kun oli mun vientivuoroni. Nykyaan sen sijaan ajan portille, annan pusun ja vilkutan, samalla kun koulun henkilokunta ottaa lapsen vastaan.

Vaikka tiedan, etta lapsi tuntee koulun ja henkilokunnan lapikotaisin ja tuntuu olvan tyytyvainen jarjestelyyn (niita harvoja asioita, missa saa taalla harjoitella itsenaistymista), tunnen silti joka aamu huonoa omatuntoa nahdessani luokkakavereiden vanhempien kavelevan lastensa kanssa sisaan kouluun ja tietaessani, etta todennakoisesti vanhemmat saattavat lapsensa luokkaan asti.

Suomessa en todennakoisesti jaksaisi ottaa asiasta mitaan stressia. Enka taida nytkaan stressata, mutta aamuisin pistos sydamessa tuntuu jonkin aikaa. Suurin haittapuoli, minka olen keksinyt, on se, etta koululla on ikava tapa ilmoittaa joistain ajankohtaisista asioista vain koulun aulassa olevilla ilmoitustauluilla - joita en tietenkaan ikina nae.


Vaalipaiva

Ugandassa valitaan tanaan presidenttia. Oppositio on ollut aktiivinen, mutta en usko kenenkaan oikeasti kuvittelevan, ettaiko nykyinen presidentti jatkaisi jalleen kerran. Vaaleja edeltava aika on ollut yllattavan rauhallista, mita nyt talla viikolla Kampalassa vahan rahinoitiin. Toivotaan, etta sama rauha jatkuu myos vaalien jalkeen.

Meilla oli tarkoitus olla Kampalassa vaalien yli. Mihinkas sita ihminen kotoaan... Sen sijaan kirjoittelenkin tata Suomen kodissa, katsellen ikkunasta lumisesta Hameenlinnaa. Miehen mummun sydan ei kestanyt noro-virusta ja alusta lahtien oli selva, etta ainakin mies ja todennakoisesti vanhempi lapsi matkustaisivat hautajaisiin. Minun oli tarkoitus ensin jaada pienemman lapsen kanssa kotiin jo koiranpentujenkin takia, mutta joku siina ajatuksessa olla yksin kotona vaalien aikaan tokki. Niinpa lennot hankittiin viime hetkella koko porukalle ja lennahdimme tanne pikavisiitille.

Kampalassa on ollut ihan alyttoman kuuma viime aikoina (tai kaikkihan on suhteellista - kuuma Kampalan olosuhteisiin). Meilla ei ole ilmastointia ja uusi talo lampenee todella nopeasti niin, etta nukkuminen on hankalaa. Onkin ihanaa voida kapertya paksun peiton alle ja nukkua makeasti koko yo.  Muutenkin meille sattui varmaan talven paras viikko, ulkona on pikkupakkanen, lunta ja aurinkoa. Lapset nauttivat - tosin taas voi jaada vahan vaara mielikuva Suomen talvesta... Se toinen on joulu. Joskus pitaa tulla marraskuussa, jotta kuvitelmat eivat olisi liian ruusuisia.

Vaikka Suomesssa onkin ihanaa pistaytya, toivon etta valit sujuvat rauhallisisssa merkeissa ja etta paastaan palaamaan aikataulun mukaisesti kotiin maanantaina.

Seychellit

Ihan pakko viela vahan hehkuttaa Seychelleja! Mulla ei ennen matkaa ollut kauhean selkeaa mielikuvaa koko maasta. Lahina kuvittelin resortteja, rantaa ja turisteja. Olihan siella sitakin, mutta myos paljon kaunista luontoa, rauhaa, leppoisaa meininkia ja kaikin puolin tavallista. Ja tietty niita aivan ihania rantoja ja kirkasta vetta. Olin myos kuvitellut, etta paikassa on vain luksusresortteja, joissa lomailu maksaa maltaita. No, on siella niitakin, mutta lisaksi saarella on runsaasti pienia majataloja ja hyvin varusteltuja lomamokkeja. Meidan majoitus hvin varustellussa loma-asunnossa (ja vieressa uima-allas) 50 m paassa rannalta maksoi nelihenkiselta perheelta viikoksi 700 e . Ei kovin paha mun mielestani.




Seychellithan virallisesti kuuluvat Afrikkaan, mutta kysyttaessa majatalon isannalta saarivaltion vaki ei kovin paljoa samaistu mantereeseen. Saarilla ei ole kuulema ollut alkuperaisvaestoa, vaan kaikki ovat muualta tulleita. Niinpa fiilis onkin melko eurooppalainen, saarelaisella tvistilla. Ehka se olikin Mahessa just virkistavaa - tuntui, etta olisi ollut pidemmallakin. Sansibar on myos ihana, mutta siella tietaa ihan koko ajan olevansa Afrikassa. Valilla on myos ihanaa paasta pois Afrikasta henkisesti, fiilis oli vahan sama kun menee Kapkaupunkiin kaymaan.
 



Me lomailtiin pelkastaan paasaarella Mahella. Aika ei ehtinyt kayda viikossa pitkaksi, vaikka ei oikeastaan edes "tehty mitaan" (ei siis kayty retkilla, marine parkissa eika edes kaveleskelemassa upeilla kukkuloilla). Paivat kuluivat kotosalla lepaillen ja uima-altaassa uiden, suurin osa ajasta tietysti vietettiin eri rannoilla. Paadyimme vuokraamaan auton aikaisemmin kun olimme suunnitelleet, mika osoittautui loistoratkaisuksi. Mahe on pienehko (25 km paasta paahan) ja liikenteen ollessa hytvin iisia autolla paasi kivasti huristamaan saaren ympari ja poikki erilaisille upeille rannoille, paakaupunkiin Victoriaan tai Baie Lazareen, mika on turismin keskittyma.

Baie Lazaren ra nta oli se "ruuhkaisin" eika seillakaan ollut paljoakaan ihmisia. Ihanaa. 

Lennotkin sujuivat jokseensakin kohtalaisesti. Odottelua Addis Abebassa oli reilu 3 tuntia molempiin suuntiin, mika periaattessa on ihan ok, mutta kentalla oli niin kylma eivatka kortit toineet missaan, etta muutamaan kertaan ehdittiin sadatella. Siita huolimatta olisin valmis menemaan ihan koska vaan uudestaan, itse saarivaltio oli sen verran ihana.  



Ps. Kata/Edustusrouva: Ajattelin teita, kun huomasin, etta Addiksesta on suora lento Khartoumiin. Seuraava lomakohde? Vaikka ei rantalomasta niin piittaisikaan, Seychelleilla voi myos nauttia vihreasta luonnosta ja  VAPAUDESTA.

Hei hei!




Sheba, se meidan vanhempi koira sai jonkun halvauskohtauksen uudenvuoden aattona, myohaan. Ei ensin tajuttu, etta silla oli mikaan hatana, kun se vaan makoili, mutta puolenyon aikoihin se pissasi alleen, kun ei paassyt pystyyn. Vasta siita tajuttiin sen huono happi. Epailtiin, etta se ehka kuolisi yon aikana, mutta koiravanhus nousi viela jaloilleen. Heikosti, mutta nousi kuitenkin. 1.1 yritettiin etsia elainlaakaria, joka voisi tulla kotiin lopettamaan koiran. Ei loydetty ketaan, mutta koska koira vahan virkistyi (pystyi syomaan ja nousemaan itse yloa ja kavelemaan hitaasti), lykattiin asiaa nyt maanantaille. 

Tanaan sitten tuli elainlaakari. Elainllaakari oli ihanan lempea mies, se tutki Sheban ja sanoi, etta koiralla on rintasyopa, mika on levinnyt muutamaan nisaan, mahdollisesti muuallekin. Jos lopetuspaatosta ei tehtaisi nyt, koiralla olisi mahdollisesti viela jokunen viikko, mutta loppuajoista tulisi todennakoisesti kivuliaita. Niinpa ainoa oikea tehtava oli pyytaa elainlaakaria loepttamaan vanha kaveri. Mies antoi koiralle viela viimeiset herkkupalat, vietiin koira ulos ja elainlaakari antoi pistoksen. Koska kasvaimia oli tunnustelemalla useita, laakari ei voinuit antaa rauhoittavaa piikkia ensin vaan joutui etsimaan suonen ja pistamaan lopetuspistoksen suoraan. Oli tosi surulloista katsoa koiran viimeisia hetkia, mutta tavallaan myos todella lohduttavaa tietaa, etta mitaan muuta ei ollut tehtavissa. Viimeinen palvelus rakkaalle kaverille. 




Kaikenlaista

Olin ajatellut tehda omaksi ilokseni vuosikatsauksen vuoteen 2015, mutta tajusin, etta en muista menneesta oikein mitaan. Lomat ja tyomatkat lahina. Kuinka ankeaa.

Kovasti mun piti paivitella myos joulukuussa, mutta en kauheasti ole jaksanut enka kerennyt. Ensin oli hirvea hoppu toissa enenn joulua ja kaikkki vahat energiat menivat toihin. Kuun puolessavalissa lahdettiin viikon lomalle Seychelleille - mika ihana paikka. Tietoisesti ei otettu lapparia matkalle mukaan, vaikka majapaikassa olikin langaton netti. Paikka on paratiisi eika konetta paljoa olisi tullut kaytettya.

Paluusta seuraavana paiva haettiin pikkukoirat kotiin ja sita seuraavana paivana eli aatonaattona tuli mumma (mun aitini) kylaan. Sitten olikin joulu (joulupukki loysi ja mun jalkaan tullut haava tulehtui (ei niin etta se olisi kirjoittamista haitannut, muuta olotilaa ehka enemman). Sitten oli uusivuosi ja vanha koira sai jonkun halvauksen. Ei saatu elainlaakaria lopetaman koiraa, joten autettiin koiraparkaa parhaamme mukaan. Nyt Sheba voi paremmin ja paasee liikkumaan, vaikka kehnosti, mutta huomenna elainlaakari tulee lopettamaan vanhuksen.   Huomenna alkaa siis uudenlainen arki, toiden ja kolmen koiran kanssa.

Hyvaa vuotta 2016 kaikille! Itse tein paatoksen, etta keski-ian kriisi pitaisi selattaa tana vuonna. Tajusin nimittain, etta omalla kohdalla se loputon tyo- ja asuinpaikan vatvominen on sita itseansa. Ja nyt saisi jo riittaa :)