Kaikien naiden vuosien jalkeen vastailen sujuvasti "God bless you"-kommentteihin ja toivottelen sita itsekin hyvaa paivanjatkoa-tyyppisesti. Viime aikoina olen kuitenkin saanut vastaanottaa monia vilpittomia "I shall pray for you" toteamuksia. Uskonnottomana tyyppina aiemmin ohitin vastaavat lausahdukset hymahdellen ja ehka vahan kiusaantuneena, mutta nyt taytyy tunnustaa, etta mielta lammittaa, etta ihmiset suhtautuvat omalla tavallaan kannustavasti mun tilaani. Muuten ugandalaisista ei ole kylla oikein keskustelemaan asiasta - se liippaa liian lahelta mielenterveysongelmaa ja vaikka about kaikesta muusta olen kylla kollegoiden kuullut puhuvan aaneen, mielenterveysasioita valtellaan.
Oma olo on parempi. Olen alkanut liikkua ja muutenkin koittanut tehda asioita, joista joskus tykkasin. Salilla oli kylla aika ihanaa, en muistanut miten koukuttava juoksumatto on! Toissa odottelen viela, etta luvattuja muutoksia pannaan toimeen. Kunhan etatyohakemukseni (kylla, se pita toimittaa kirjallisena, 2 viikkoa ennen alkamispaivaa ja siina on maariteltava syyt etatyon tekemiselle, kaikki tehtavat mita etatyon aikana aikoo tehda seka toiden tulokset. Tosi joustava jarjestely :D) allekirjoitetaan, uskon, etta homman on mahdollista toimia.
Maanantaihin asti ajattelin, etta oon nyt vaan vahan vasynyt ja stressaantunut toista, kun mikaan ei etene ja kaikki on hankalaa. Mutta etta kaikkihan siella on vasyneita ja kiireisia. Sitten tuli tiistai ja romahdus.
Sen jalkeen tajusin, etta mulla on - ollut jo pidempaan - kaikki klassiset burnoutin oireet. Tyot on maistuneet kaikin puolin puulta, aivot on olleet hattaraa (oon sanonut jo kuukausia sitten, etta en pysty ajattelemaan, kun aivojen tilalla on pumpulia), oon ollut aivan silmitoman vasynyt niin, etta iltaisin en todellakaan ole jaksanut liikkua tai nahda ihmisia. Pienetkin asiat on saaneet mut jarjettoman artyneiksi ja ole vastaillut ihmisille todella arhakasti, mutta unohtelen kaikkea jatkuvalla syotolla mikali en kirjoita sita ylos. Keskittymiskyky on ollut hamsterin luokkaa (vaikkei se ikina mikaan loistava ole ollut), kaikissa tehtavissa on kestanyt ikuisuus ja oon aamuoisin heraillyt ja pystynyt ajattelemana pelkastaan toita. Olen kokenut tyoni todella turhana, mutta olen myos alkanut kyseenalaistaa omat kykyni. Ja kotona olen ollut iloton ja perseeseenammuttu karhu. Muistaakseni mies totesi joskus vuosi sitten, etta multa on kadonnut nauru.
Ja siita huolimatta oon vaan selitellyt itselleni, etta taa on valiaikaista, toissa on vaan vahan kiireita. Tai ei. Oon kylla tunnistanut kaikki oireet, mutta ajattelin, etta naa liittyy enemmankin keski-ian kriisiin, etta kaikkihan sita kyseenalaistaa tyonsa siina kohtaa. No. Ehka se ei ollutkaan ihan niin valiaikaista. En ole vielakaan vakuuttunut, etteiko tassa olis joku linkki keski-ian kriisiinkin, mutta ehka nyt pakko pysahtya ja miettia, miten tasta eteenpain. Aika selkeaa on, etta nain ei voi jatkua. Mutta onko mahdollista tehda riittavasti muutoksia tassa nykyisessa tyossa tai paasta parempaan balanssiin saman organisaation sisalla jossain muualla? Vai pitaako vetaa kasijarrua kokonaan ja palata Suomeen lepaamaan. Vai mita...
Onneksi toissa taa tunnuttiin otettavan melkoisella vakavuudella, joten toivon todella, etten jaa uupumuksen kanssa yksin.
Kuukauden paasta saan alkaa hakea uusia toita organisaation sisalla. Joku tosin sanoi, etta jos nyt hakisin jotain paikkaa, hakemustani tuskin deletoitaisiin, koska aikaraja on niin lahella ja toiden aloittamisajankohta joka tapauksessa olisi aikarajan jalkeen. Haaveilen(/mme?) Suomen paluusta yha, mutta paluu ei talla hetkella ole ehka aivan ajankohtainen sitten kuitenkaan. Olemme kuitenkin tulleet aika nirsoiksi naiden vuosien aikana ja uuden tyon hakuun ei vaikuta todellakaan pelkastaan tyon sisalto, vaan sijainti mita suurimmissa maarin.
Minne sitten suuntaisin (tai suuntaisimme, meilla on aika yhteneva nakemys siita, minkalainen paikka kavisi), jos saisin valita? No Zimbabween tietysti :D
Afrikassa on tosi harvoja maita, jotka enaa innostavat. Joko paakaupunki on asuinpaikkana epakiinnostava (esim. Nairobi) tai maa on liian takapajuinen (Etela-Sudan). Saa on liian kuuma ja kostea (Tansania) tai maa on liian kehittynyt (Namibia). Tai sitten siella puhutaan ranskaa (Lansi-Afrikka) tai maa on liian vaarallinen lapsiperheelle (CAR). Mosambik voisi tulla kysymykseen, Sambia ehka jos tyo olisi huippukiinnostava. Afrikan ulkopuolella voisi kysymykseen tulla kenties Laos, Vietnam tai Kamboza (ehkapa jopa Filippiinit) tai sitten Latinalainen Amerikka, joskin siella tyopaikkoja ei ole tarjolla liki lainkaan. Karibian saaria voisi harkita.
Todennakoisyys Zimbabween paasemiseen on aika pieni, mutta ainahan sita saa haaveilla. Moni on tuttu on ihmetellyt, mika Zimbabwesa oikein kiinnostaa. Harare tuntuu ihanteelliselta suinpaikalta, sydan sykkii etelaiselle Afrikalle ja maan historia ja mahdollisuudet ovat vailla vertaa. Ikava kylla tyopaikkalistalla on kaikenlaisia muita kohteita tarjolla, mutta ei mitaan Zimisssa. Veikkaan, etta loppusijoituskohde tulee olemaan jotain ihan muuta kuin mita haaveilemme!
Esikoinen kay Kampalassa pienen kansainvalisen koulun kakkosluokkaa. Lapsen ollessa pienempi vein lapsen tunnollisesti luokkaan saakka niina aamuina, kun oli mun vientivuoroni. Nykyaan sen sijaan ajan portille, annan pusun ja vilkutan, samalla kun koulun henkilokunta ottaa lapsen vastaan.
Vaikka tiedan, etta lapsi tuntee koulun ja henkilokunnan lapikotaisin ja tuntuu olvan tyytyvainen jarjestelyyn (niita harvoja asioita, missa saa taalla harjoitella itsenaistymista), tunnen silti joka aamu huonoa omatuntoa nahdessani luokkakavereiden vanhempien kavelevan lastensa kanssa sisaan kouluun ja tietaessani, etta todennakoisesti vanhemmat saattavat lapsensa luokkaan asti.
Suomessa en todennakoisesti jaksaisi ottaa asiasta mitaan stressia. Enka taida nytkaan stressata, mutta aamuisin pistos sydamessa tuntuu jonkin aikaa. Suurin haittapuoli, minka olen keksinyt, on se, etta koululla on ikava tapa ilmoittaa joistain ajankohtaisista asioista vain koulun aulassa olevilla ilmoitustauluilla - joita en tietenkaan ikina nae.
