Pikkusisko yllatti meidan kesaloman jalken taysin. Lapsi on ulkonaoltaan tullut isaansa, mutta luonteeltaan perinyt mun topakkuuden. Tyyppi vaan ilmoitti yhtakkia, etta han ei kuulema tarvitse kellukkeita enaa uima-altaassa. Suhtauduttiin asiaan ehka vahan skeptisesti, siihen mennessa kun lapsi ei ollut oikeastaan suostunut kokeilemaan ilman kellukkeita edes aikuisten ollessa altaassa mukana, saati sitten reunalta vahtiessa.
Itsea hirvitti aika paljon ensimmaisilla kerroilla katsoa, kuinka lapsi uppoaa pinnan alle - mutta pongahti aina pintaan riemuissaan. Meidan allas on siis sen verran syva, etta tollainen nelivuotias voi varvistaa pohjassa kovasti ja saada ehka just nenanpaan nakyviin. Toki pohjasta saa hyvin vauhtia. Lisaksi lapsi itsenaisesti alkoi riisua kellukkeita heti kun aikuisten silma valtti ja joitakin viikkoja en oikeastaan mielellaan paastanyt lasta uimaan.
Mutta niin vain lapsi tiesi itse paremmin. Ei mennyt kovin pitkaan, kun uppoaminen muuttui rapikoinniksi ja sittemmin oikeasti uinniksi. Nyt se jo sukeltelee onnessaan.
Terveisia taalta valitilasta :) Taas katosi monta kuukautta niin, etten ole jaksanut paivittaa, enka oikeastaan edes lukea muiden blogeja. Olen saanut tassa valiaikana kaksi blogitunnustustakin,
Anskulta Kairosta ja
Jennilta Panamasta, mutta en ehka ainakaan ihan viela kykene aktivoitumaan niin paljon etta pystyisin niihein viela sen kummemmin reagoimaan. Hirveasti olisi mielessa asioita, joista olisin halunnut sanoa jotain, mtta en vaan ole saanut aikaiseksi paivittaa.
Valitila jatkuu. Tanaan on 98 paivaa siihen, etta paatos pitaa olla tehtyna. Suomi on tapetilla jatkuvasti, tuntuu etta meista kukin (Pikkusiskoa ehka lukuunottamatta) kaipaa sinne enemman ja vahemman, mutta siten etta ikina ei samana paivana kaikilla olisi sama fiilis mahdolisesta paluusta. Olen hakenut toita hyvin nirsosti - kriteereina seka sijainti etta itse tyot. Itse asiassa olen hakenut vain kahta paikkaa. Ensimmainen oli Makedoniassa, minne hain enemman sijainnin kuin itse tyon takia. Paasin kirjallisesta testista lapi haastatteluun, mutta paikkaan tuli valituksi olmesta haastatellutsa se, jolla oli jo kokemusta kysiesista hommista. Ehka ihan hyva niin. Toinen hakemani paikka on Barbadoksella, mutta tyo kattaa koko itaisen Karibian. Sinnekin paasin kirjallisesta testista lapi ja nyt odottelen haastattelun tuloksia. Sain myos juuri ilmoituksen, etta Eritreasta on kyselty mun perani. Hassua kylla, saattaisimme sen jopa hyvaksya (lapsiperheelle siella kuulema on ihan ok, kun on turvallista ja joka paikkaan voi pyorailla). Jos san Barbadoksen pestin, otan sen vastaan. Jos en, lopullinen paatos on jo aika lahella.
Tuntuu silta, etta olen melko hyvin toipumassa loppuunpalamisesta. En ehka vielakaan taysinn, mutta en usko, etta kykenen taysin toipumaankaan tassa tyoymparistossa. Huomaan kuitenkin, etta energiatasoni on huikeasti parempi kuin kevaalla ja hymy on huomattavasti herkemmassa. Jaksan olla lasten kanssa aivan eri tavalla ja arjen pienet vastoinkaymiset arsyttavat vahemman kuin ennen. Olen taas alkanut nauttia sosiaalisesta kanssakaymisesta kavereiden ja kollegojen kanssa ja tuntuu, etta toissakin takakireys on halvenemassa. Mika fantastinen fiilis!
Kaiken kaikkiaan nautin elamasta taalla melkoisesti juuri nyt. Mietin just aaneen miehelle muutama viikko sitten, etta en tosin tieda jothtuuko se yleisen olotilani paranemisesta vai siita, etta tiedan Kampalan ajan lahestyvan loppuaan ja siksi koitan nauttia pienistakin jutuista enemman kuin ennen. Oli miten oli, asiat ovat aika hyvin.
