Siihen meni kolme vuotta, etta aloin vihdoin arvostaa uima-allasta omalla takapihalla.
Kun etsimme vajaa 3 vuotta sitten uutta kotia (jonka oletimme olevan korkeintaan pariksi vuodeksi), loysimme taman nykyisen talon ja tykastyimme ensi nakemalta. Parasta itselleni oli sijainti - vihaisin entisen talomme aluetta - liikenneruuhkia, jotka alkoivat 50 metria kotiportilta ja sita, etta kavelylle paasi sama tieta ylamakeen jonkun verran ja sitten ei mihinkaan. Tama talo sijaitse huomattavasti kivemmalla alueella, missa kaveleminen onnistuu eri reitteja pitkin miten pain vaan. Halusimme nimenomaan talle alueelle Tirpan alkavan paivakotitaipaleen vuoksi, silla emme halunneet ostaa toista autoa tai hankkia kuskia pelkastaan koulukuljetuksia varten.
Talomme on ihana siksikin, etta se on riittavan pieni (vaikka kyseessa on tosin kolmen makuuhuoneen ja ison olohuonen talo, n. 140 m eli ei nyt mikan ihan mini) - sopeutuminen Suomen pikkukotiin ei
ehka olisi niin hankalaa. Paikalliset talot ovat joko tosi pikkuruisia tai sitten jattilaisia. Talla alueella talot ovat enimmakseen valtavia, joten oli hienoa loytaa nain "tavallinen" talo. Alun eparoinnin jalkeen tykastyin myos pieneen pihamme. Vanhassa talossa meilla oli jalkapallokenta kokoinen takapiha kolmessa tasossa. Tassa talossa pihat ovat pikkuruisia siihen verrattuna, mutta aivan riittavan isoja lasten seikkailuihin, kutenkin siten, etta taalla lapset voi paastaa itsekseen pihalle ja koko ajan tieta suunnilleen, missa pain ne menna viipottavat.
Mies oli jo talon loytaessamme liekeissa altaasta, vaikka se ei olekan kuin n. 6 metria pitka. Itse nain uima-altaassa vain rahareian ja vaivaa. Olen surkea uimari ja inhoan kylmaa vetta enka nahnyt mitaan jarkea lillutella altaassa yhtan sen enempaa kuin olisi pakko. Mies ja Tirppa ja enenevassa maarin myos Pikkusisko ovat olleet altaan suurkuluttajia. Itse sen sijaan olin jouluun mennessa ollut altaassa yhteensa (muistaakseni) viisi kertaa. Ja joka kerta, jos vesi ei ole ollut +28 asteista tai yli, pohkeet ovat krampanneet ja olen joutunut poistumaan melko pian.
Taalla on meineillaan kuuma kausi. Vesi on taas lammennyt riittavasti ja yhtakkia olenkin intoutunut pulikoinnista. Tanaan en meinannut malttaa, etta paasisin hikisesta (ilmastoimattomasta) toimistosta kotiin, etta paasisin uimaan. Nyt taytyy vaan toivoa, etta kuumaa kautta kestaisi mahdollisimman pitkaan!!!
Just kun olin paassyt toiden suhteen hyvan zen-tilaan enka ole lainkaan ahdistunut taalla asumisesta, yrittaa koko byroo kaikkensa, etta mulla kasvaisi otsaan heppi. Tai silta se tuntuu. Totesin just tanaan kollegalle, etta mita valia silla on, etta me niska limassa vaanetaan duuneja ja yritetaan puskea hommia eteenpain, kun kaikki "Operations management" puolen ihmiset pistaa keppia rattaisiin minka kerkeaa. Aaargh.
Jouduin tyostamaan zenia tammikuun alussa muutaman paivan ihan tosissaan, mutta loydin pari hyva harjoitetta tyomotivaation kohottamiseen ja ne ihan oikeasti toimi. Jonkun viikon olin todella tyytyvainen, mutta sitten tuli sellainen puhelu, etta ajatukset alkoi harhailla. Multa kysyttiin halukkuutta hakea yhta erittain kiinnostavaa ja haastavaa tyota kohtalaisen kiinnostavasta organisaatiosta. Vahan aikaa kelailtuani asioita pistin hakupaperit menemaan ja nyt odottelen kutsua haastatteluun.
Ehka nykytoissa arsyttaa senkin takia, etta en tieda, pitaako naita asioita vaan sietaa vai muuttuko tilanne omalta osalta kohta. Jos pitaa sietaa, otan taas aktiivisen kestamismoodin. Jos tilanne muuttuu kohta, annan piutpaut kaikille esteille ja porskustan kohti auringonlaskua. Tai siis asialliset hommat kylla jne. mutta joka tapauksessa oma asenne on lahtokohtaisesti sitten eri.
Kavimme tassa taannoin miehen kanssa mielenkiintoisen keskustelun siita, mita tekisimme, jos emme olisi tavanneet tai ellei mies olisikaan lahtenyt mukaani Afrikkaan silloin muinoin. Keskustelun tiimoilta pohdimme myos, mita soisimme nyt jos nain olisi. Tai lahina mietitmme, mita MINA soisin.
Meilla lahes kaiken kokkaamisen hoita mies. Osaan tehda makaroonilaatikkoa, chili con carnea ja muutaa muuta ruokaa, mutta siinapa se. Inhoa kokkaamista ja koen sen todella vaivalloiseksi ja arsyttavaksi hommaksi. Suomessa elaessani soin lahes jatkuvasti tuore-raviolia tomaattikastikkeella. Afrikassa mies on hoitanut suurimman osa kokkailuista lukuunottamatta sita aikaa, jonka mina vietin kotona vauvan kanssa miehen ollessa toissa. Silloin meilla syotiin makaronilaatikkoa aika tiuhaan...
Malawissa olisin varmaan ulkoistanut syomisen Lilongwen n. viiteen ravintolaan tai olisin kuluttanut aikaani hakien niista ruokaa kotiin. Ugandassa (ja aika monessa muussakin maassa) sen sijaan elamani olisi ollut varmaan aika mukavaa. Kampalassa toimii aivan huippuluokan palvelu nimelta HelloFood. Palvelun listoilla on taalla yli 80 ravintolaa, joista voi tilata melko minimaalista maksua vastaan ruokaa kotiinkuljetuksella. Tilaus tehdaan netissa, muutaman minutin paasta sahkopostiin tai puhelimeen kilahtaa vastausvisti ja ruoka toimitetaan kotiin lampopakkauksessa tunnin sisalla tilaamisesta. Aivan huippua. Ei nippua ravintoloiden ryppyisia ruokalistoja laatikonpohjalla, ei epamaraisia puhelintilauksia, missa puolet annoksista ymmarretaan vaarin ja osoitetta ei ainakaan tajua. Helppoa, napparaa ja halpaa.
Syksy on mennyt eteenpain ihan hirveaa vauhtia. Ainakin omasta nakokulmasta katsottuna. ma olen aloittanut taas saannollisen tyomatkailun. Aikaisemmin en ole jotenkin raaskinut jattaa Pikkusiskoa kotiin kovin moneksi paivaksi, vaikka Tirppa aikanaan oli miehen kanssa kotona tyomatkojen ajan osapuilleen siita lahtien, kun taysimetys oli loppu. Pikkusiskon kanssa pyrin olemaan pois kotoa korkeintaan yhden yon, mika teki Ugandassa matkustelun tosi vaikeaksi, kun joka puolelle on niin pitka ajomatka. Poikkeuksena toki oli helmikuinen pohjoisen reissu, mutta muu perhe olikin silla aikaa Suomessa.
Syyskuussa piti taas matkustaa Etela-Sudanin rajalle viikoksi, lokakuussa olin kokoustamassa Etela-Afrikassa ja marraskuussa piipahdin Karamojassa. Kenttamatkoilla on aina ihanaa, kun toiden todellinen tarkoitus muistuu aina mieleen ja Johannesburg taase on niin eri planeetalta, etta nautin ihan van urbaanista ymparistosta. Ensi viikolla pitais lentaa Delhiin ja joulukuussa viela kavaista pohjoisessa.
Muu aika on kulunut toissa (mista niita toita aina vaan tulee - just kun kuvittelee, etta taman enempaa kaikkia hommia ei kerta kaikkiaan voi olla, jostain poyhtyy taas uusi "tarkea" hanke tai suunnitelma tai ylimaarainen raportti). Iltaisin olen jaksanut hadin tuskin opsikella johtamista verkkokurssilla. Teki mieli jattaa melko vaativa ja aikavieva kurssi jo kesken, mutta se olisi merkinnyt samalta kurssilta ulos sulkeimsta seuraavaksi 2 vuodeksi ja halusin kuitenkin kayttaa mahdollisuuden opiskella Harvardin verkkokurssilla.
Onneksi enaa on kuukausi joululomaan! Kohta voi koristella muovikuusen ja alkaa keitella itsetehtya glogia!
Loman jalkeen olen (taas) kaynyt lapi jonkin sortin eksistentiaalista kriisia. Aika usein pitkat lomat, jotka vietetaan Suomessa aiheuttaa tata mun mielentiloissani, mutta yleensa se menee aika nopeasti ohi arjen alettua. Talla kertaa olen pohdiskellut loputtomiin - livena, sahkoisesti ja mielessani, niin tutuille kuin tuntemattomillekin - sita, mista tietaa, koska on aika palata.
Alunperinhan me ei koskaan lahdetty kahta vuotta pidemmaksi aikaa ja nyt kaydaan jo kahdeksatta. Kehitysyhteyistyo jotenkin nyppii talla hetkella ja veri vetaa Suomeen. Mutta sitten taas... Elama on taalla kuitenkin varsin mukavaa ja vaikka duunit rassaa ja hitaus valilla riepoo, ajatus Suomen kamalasta kiireesta ja marraskuun pimeydesta huimaa. Osaisikohan sita enaa edes olla siella oikein?
Huomisesta lahtien kaikki asiat meidan perheessa maaritellaan Ugandan ajalta aikaan Hajiran kanssa ja aikaan Hajiran jalkeen. Tosin voi olla, etta Hajiran on taalla viela huomenna, koska Irlannin suurlahettilas ei ole viela palannut lomalta (tai palaa tana iltana), mutta virallisesti huomisesta eteenpain H on toissa suurlahetystossa.
Meilla ei sitten kuitenkaan ole hoitajaa... Se hyva kandidaatti teki kuin tekikin meille oharit (miksi mulla oli tasta vahva kutina jo valinnan jalkeen? Kysyin silta varmaan viisi kertaa, etta oletko nyt aivan varmasti ottamassa taman tyon vastaan...). Okei, ei se tehnyt varsinaisia ohareita, se itseasiassa tuli meille ja selitti asian. Sen nykyisessa paikassa oli annettu palkankorostus kun se oli kertonut lahdostaan ja koska sen mukulat paasevat alennuksella siihen kouluun, missa se on toissa, me havittiin jalleen kokonaispaketissa.
Paska maiha, varsinkin kun talla kakkoskierroksella haastatellut/testatut kandidaatit on olleet enemman tai vahemman epakelpoja, syysta tai toisesta. Nyt on vissiin aika huono ajanjakso metsastaa uutta staffia, kun kaikki uudet ihmiset on saapuneet ja rekrutoi kilpaa. Yksi oli ihan ok, mutta aivan liian pehmo tolle meidan hurjapaalle. Yksi valehteli meille suoraan, toinen epasuoraan ja molemmat menetti paikan heti siina kohtaa. Parilla ei ollut oikein mitaan kokemusta ja pari asui aivan liian kaukana. Niinpa etsinta jatkuu yha, tavoittena olis kuitenkin loytaa joku jeesaamaan edes vahasen.
Paastiin heinakuussa ilman mitaan ongelmia Suomeen ja jo sielta takaisinkin. Olin vahan huolestunut tyttojen vuorokausirytmista, joka oli keikahtanut parisen tuntia myohempaan kuin kotona. Oli tosi vaikeaa patistaa lapsia nukkumaan auringon paistaessa viela taytta hakaa enka ma itsekaan paassyt varmaan kertaakaan nukkumaan omaan normaaliaikaani (viimeistaa klo 23).
Kotiin tullessamme olin vahan hajalla venyneesta nukkumaanmenoajasta ja mietin, mitenkohan pitkaan aikataulujen palauttamisessa menee. Oli aika yllatys (ainakin itselle), etta heti ekana iltana lapset olivatkin ihan valmiita menemaan nukkumaan kahdeksan tienoissa. Koska tahan tasaiseen paivan pituuteen on ollut itse niin tottunut, en enaa osannut ajatella, kuinka paljon se asioihin vaikuttaa.
Pimea tulee joka ikinen paiva vuoden ympari klo 19 ja tytot ovat taysin ehdollistuneet siihen, etta kun pimea tulee, mennaan suihkuun ja nukkumaan. Taytyy myontaa, etta ensimmaista kertaa olin sitten vuoden 2009 todella pitkaan kesalla Suomessa ja havahduin takalaiseen paivan pituuteen ihan uudella tavalla. Tuntui suorastaan silta, etta olis tajunnut asian ekan kerran :D
