Tai ei sarje enaa, mutta huhtikuun lopusta mun paatani sarki paivittain, valilla hiljempaa, valilla todella kovaa. Sarky alkoi viimeistaan klo 18 mennessa, mutta monina paivina ei paasty klo 12 ohi edes. Yritin olla ottamatta sarkylaakkeita, mutta ikavalla tavalla hedari ei yleensa suinkaan parantunut nukkumalla, vaan jso menin nukkumaan kipean paan kanssa, herasin keskella yota ihan hillittomaan paansarkyyn.
Syytin tyota, stressia (pomo oli poissa mun tullessani yli kuukauden ja mina olin sijainen, sitten se oli toimistolla viikon ja poistui taas paikalta - arvatkaa kuka on sijainen), vasymysta, huonoa syomista, imetysasentoa, kuun asentoa, hormooneita tai mita ties kunneskaksi viikkoa sitten tiistaina mitta tuli tayteen ja soitin osteopaatille, kun olo oli aivan paska ja paata oli sarkenyt jo jokusen yon putkeen. Ajattelin kokeilla viela sita korttia ennen laakarille menoa.
Ja kas, osteopaatti teki ihmeita. En tieda miten se sen teki, mutta ihan pienella ja hellalla kasittelylla se onnistui parantamaan mun oloani merkittavasti. Ensimmaisen kasittelyn jalkeen paata sarki ensimmaista kertaa sunnuntaina. Osteopaatti loysi paljon kaikkia jumittavia osasia - ylimmat nikamat oli jotenkin epajarjestyksessa, kallonpohjan lihakset aivan umpijumissa, rintaranka kierossa ja lantio samoin. Se sanoi, etta yksi kerta ei viela poista kipujen syita, mutta varmaan jo vahan helpottaa ja nain todella teki.
Ihan halpaa lystia osteopaatilla kayminen ei ole edes taalla, mutta just nyt olen sita mielta, etta kun se kerran auttaa, niin en jaksa kauheasti miettia kustannuksia!
Ma olin jo taysin unohtanut, etta taalla Ugandassa usein saa (mun mielesta) kummallisia vastauksia joihinkin kysymyksiin tai toivotuksiin.
Perjantaina toivottelin toimiston ulkopuolella perjantaisin paivystavalle vihanneskauppiaalle hyvaa viikonloppua. Vastauksena oli "Okei!" Monet vastaavat kiitokseen okei. Ehka se on kuulijan korvassa, mutta mun mielesta se on kummallista. Kiinnostaisi tietaa, juontaako se juurensa lugandasta (yhdesta paakielista taalla) vai mista, koska en muista Malawissa tormanneeni vastaavaa.
Tai sitten ei. Taalla oli viela viime viikolla kolme paivittain ilmestyvaa sanomalehtea. Nyt niita on yksi. Kaksi muuta on "suljettu valiaikaisesti", toimituksissa oli muka kirje (jossa paljastettiin Musevenin, siis nykyisen presidentin pojan tyrkkimisesta seuraavaksi pressaksi), joka piti loytaa. Oikeampi syy lienee se, etta kaksi suljettua sanomalehtea olivat puolueettomia, se aioa jatkava on tiukasti presidentin taluutusnuorassa.
Eilen toisen sanomalehden toimituksella mellakoitiin. Mielnosoittajat halusivat, etta lehti avattaisiin, poliisi oli eri mielta ja kaytti kumiluoteja.
Observerin (viikkolehti) mukaan "Outgoing Internal Affairs Minister Hilary Onek set tough conditions for Monitor Publications managers if the paper was to reopen. The paper would have to sign an undertaking never to write negative stories about the army, the president or his family. But the managers, who claim that high-level meetings with government officials are still ongoing, refused to agree to the terms"
Tastako taa lahtee? Malawissa enesimmainen alamaen merkki oli puolueettomie sanomalehtien sulkeminen. Tanne on moni taho ennustanut hassakoita lahivuosille, mutta voihan ennustukset olla vaarassa ja hassakat alkaa jo nyt... Toivotaan kuitenkin, etta ei.
En voi tajuta, etta ollaan jo toukokuun loppupuolella! Eipa ole todellakaan tarvinnut laskea paivien kulumista niin kuin joskus. Paivat ovat suhahtaneet toissa niin hirveaa vauhtia, etta useammin kuin kerran oon ajanut kotiin ja tajunnut, etta en sina paivanaei oo tullut syotya, juotua tai kaytya vessassa... Meilla ei toimistossa ole minkaan nakoista kantiinia, joten lounaalle pitaa aina lahtea tai sitten pitaa tilata jostain. Samoin juomavesiautomaatti on kaukana kaytavassa ja sinne tarvii erikseen menna, joten juotua tulee usein liian vahan. Aika huono yhdistelma imettavalle aidille.
Kiire on paasaantoisesti johtunut pomon jatkuneesta lomasta. En siis vielakaan ole tavannut mun pomoani paluuni jalkeen, mutta sen sijaan oon jo 3 viikkoa toiminut hanen sijaisenaan. Aika mielenkiintoinen yhdistelma. Pomo tulee nailla nakymilla ensi viikolla - onneksi. Jos paasis vaikka tekemaan niita omiakin toita jossain valissa...
Aika yksipuolista elama on ollut viime viikkoina. Lahina toita, toita ja toita. Viikonloppuihin on mahtunut useammat laksiaiset, nyt osapuilleen kaikki mun kaverit ja suomalaiset perheet, joissa on pienia lapsia on lahteneet taalta. Pitaisi jaksaa taas tutustua uusiin ihmisiin, mutta ehka se saa nyt odottaa vahan aikaa.
Afrikassa on tullut nyt yhteensa vietettya jo sen verran monta vuotta, etta huomaan aina Suomessa ollessani muuttuneeni monella tapaa. Kaikki muutos ei valttamatta ole parempaan - erityisesti standardien holentyminen valilla vahan hatkahdyttaa itseakin. Osittain se varmaan auttaa mielenterveyden yllapitoon. Jos vuodesta toiseen jatkuvasti vaatisin, etta kaiken pitaisi menna kuin Suomessa, olisin varmaan jo pimahtanut tai sitten palannut Suomeen :)
Ja sitten on se toinen puoli, mista en ole erityisen ylpea. Jos standardien hollentyminen tarkoittaa turvallisuusriskia, omaa toimintaa pitaisi vahan skarpata. Naihin tallaisiin kuuluu mm. lasten turvaistuinkayttaytyminen (tama tuli mieleen
Leopardikuningattaren blogista). Omassa autossa lapset tietysti matkustavat aina omissa jakkaroissaan, vauva turvakaukalossa ja Tirppa turvaistuimessaan. Stten on naita poikkeuksia; taksi lentokentalle/lentokentalta, leikkitreffien kavereilta saadut kyydit jne. Olen jarkeillyt niin, etta surkeakin turvaistuin tai edes turvavyo on parempi kuin ei mitaan, joten Tirpan kohdalla saa aina (jos vaan on takana turvavyot...) jonkunlaisen turvavirityksen aikaan. Vauvan kanssa on hankalampaa. Tilanteitakin on kylla vahemman, lahina noi lentokenttamatkat. En kylla tieda, miten niita voi juurikaan skarpata, kun taalla turvavoiden kaytto takapenkilla (tai oikestaan myos etupenkilla) ja varsinkin turvaistuimet ja vauvojen turvakaukalot ovat edelleen lahina ulkomaalaiset haihatuksia.
Pahinta tassa ehka on, etta ensimmaisella kerralla (silloin kun saavurttiin ekaa kertaa Ugandaan) olin aivan paniikissa, nyt tunnen lahina jossain maarin huonoa omatuntoa. Aika skarpata?!
Toisaalta tuntuu, etta ihan kun ei olis pois ollutkaan kuin ehka muutaman viikon tai jonkun pienen loman verran ja toisaalta sitten taas tuntuu kuin olisi mennyt kokonaan uuteen tyopaikkaan. Niin paljon uusia ihmisia ja myos tyhjia tyopoytia. Kaikki asiat tuntuu jotenkin mutkikkailta enka edes muista miten jotain perusraportteja otetaan meidan jarjestemasta. Oma pomo kuitenkin odotti ihmeita eli taytta vauhtia ja asetti mut viime ja taksi viikoksi omaksi sijaisekseen...
Oli hauskaa menna ekana paivana takaisin ja saada iloinen vastaanotto. Viime sopimuksessa en osannut ehka riittavasti hoitaa sosiaalista puolta (tultiin alun perin vuodeksi ja jotenkin se vaan jai), joten talla kertaa otin asikseni kayda tervehtimassa kadesta pitaen kaikki ihmiset kaikilla osastoilla vaikka siihen menikin puoli paivaa hyodyllista tyoaikaa. Toistin saman perjantaina vauvan kanssa ja kaikki oli into piukkana muzungu-vauvasta. Nyt voin sitten ehka keskittya tyontekoonkin :)
Unohdin matkakuvauksesta kokonaan sen kaikkein arsyttavimman hetken. Olin varmaan alitajuisesti halunnut unohtaa sen, mutta se muistui mieleen kun
Project Mamassa oli puhetta asiasta.
Siina vaiheessa, kun heppi oli muutenkin otsassa jo melko kookas, kello miljoona ja molemmat lapset todella uupuneita ja lahella kestavyytensa aarirajoja, ei enaa kaumalasti kiinnosta mikaan ylimaarainen lassytys. Etenkaan rajavartialaitoksen edustajalta sellaisen maan rajalla, jota oikestaan ei edes haluaisi yllittaa. Jono passintarkastuksene oli Lontoossa kohtalainen, mutta meni nopsaan. Meidan jalkeen ei tosin enaa ollut juuri ketaan.
Virkailija tervehti kohteliaasti, otti passit ja tarkasti ne. Omani hyvaksyttiin mukisematta, lasten kohdalla alkoi nikottelu. Minulla on eri sukunimi kuin lapsilla ja rajavartiolaitoksen mies alkoi tenttaamaan minua siita, ovatko lapset minun ja milla sen voisin todistaa. Totesin, etta ovat, mutta etta en voisi todistaa asiaa millaan dokumentilla. Jonkun aikaa jankutettua mies totesi, etta Tirppa nyt nayttaa minulta niin paljon, etta sukulaisuussuhteesta ei liene epailysta. Sen sijaan Pikkusiskon kohdalla mies palasi yha lapsikauppaan ja kidnappaukseen ja jankutti syntymatodistuksesta eika meinannut paastaa meita millaan menemaan. Tyypi ei uskonut sitten millaan, etta meilal ei ole sellaisia, koska niita ei myonneta vaan tiedot loytyvat vaestorekisterista.
Lopulta ukko taisi tajuta, etta nyt alkaa hermot olla todella tiukalla ja paasti meidat menemaan. Pakko kai tulevaisuudessa kuitenkin taipua ja hankkia jonkun sortin dokumentti todisteeksi.
