Kentalla oli yhta ihanaa ja raskasta kuin ennenkin. Olen ehka maininnutkin, etta olen nykyaan muiden hommieni lisaksi myos vastuussa opetusalan interventioista West Nile-nimisella alueella, jonne on asutttu n. 150,000 etela-sudanilaista pakolaista. Ugandan varsin edistyksellisen pakolaislain mukaan pakolaisia ei laiteta leireihin, vaan heidat asutetaan tietyille aluieille paikallisvaeston joukkoon.
Tama oli nyt 4 (vai viides?) visiittini alueella sitten viime vuoden helmikuun. Muutos on tosi huikea. Ensimmaisella visiitillani reilu vuosi sitten alueella oli epamaarainen valtava telttakyla. Nyt sinne on muodostunut ihan oikeita kylia tai paikallisittain trading centreita, joiden ymparilla on suorastaan pieni kaupunki. Seka UNHCR etta UNICEF ovat rakentaneet kymmenittain pysyvia rakennuksia ja monin paikoin pakolaisalueet nayttivat tosi paljon varakkaammilta kuin laheiset paikalliset kylat. Pysyvia rakennuksia siksi, etta isolla osalla pakolaisista ei ole aikomustakaan lahtea takaisin Etela-Sudaniin kovin pian. Lyhimmat arviot oleskelusta ovat 5 vuoden luokkaa, mutta uudet arviot osoittavat ennemminkin 8-20 vuoden oleskeluun.
Kenttamatkat ovat tosi rasittavia, mutta aina todella antoisia. Tai lahes aina - vahiten saan irti niista reissuista, jolloin pitaa osallistua johonkin isoon kokoukseen tai seurata paikallista koulutusta. Pari tuntia on okei, mutta sen jalkeen alkavat seka pers etta aivot puutumaan. Nyt oltiin onneksi oikella kenttamatkalla ja kiersimme neljan paivan aikana lukuisia kouluja ja paivahoitopaikkoja. Varsinkin Aruan districtissa Etela-Sudanin ja Kongon kainalossa maisematkin olivat huikaisevia, joten matkasta jai hyva fiilis.
Kirsikkana kakun paalla Aruan opettajankoulutuslaitoksen rehtori lahjoitti hienon paikallisen melkkokankaan ja 5 (!!!) litraa hunajaa kiitokseksi pitkaan jatkunesta hyvasta yhteistyosta. Olin aika otettu.
Taas merkkipaivia.
Enpa olisi uskonut
tata lahtopostausta kirjoittaessani, etta 8 v myohemmin olisin yha Afrikassa. Kuvitelkaa, yli viideosa mun elamastani. Se on ihan pirun pitka aika, varsinkin kun alkuperainen suunnitelma oli maksimissaan kolme vuotta. Tahan voisi vaan todeta, etta niin se elama yllattaa.
Edit. Tajusin, etta eihan se ole liki viideosa vaan YLI viidesosa. Josses.
Ihan just kohta hyppaan firman autoon ja lahden taas huristelemaan kohti pohjoista ja etela-sudanilaisia pakolaisia. Kenttamatkoilla pitkat automatkat on olennainen osa reissua, mutta ai etta odotan sita hetkea, kun Adjumanin kiitorata (tai ruohokaistale lahina) avataan liikenteelle. Nyt matkaan pitaa varata yhteen suuntaan 7-8 tuntia, kiitoradan avautuduttua matka on alle tunnin. Nykyisilla matka-ajoilla ei ole mitaan jarkea tehda neljaa paivaa lyhyempia reissuja, lentamalla voi hyvinkin tehda vain kahden yon pikku kiepautuksen.
Paasiaisloma on ollut siita ihana, etta olemme kerrankin olleet kotona. Yleensa (liian usein) matkustamme lomilla. Matkuastaminen on mukavaa, mutta unodan liian helposti, kuinka ihanaa on viettaa loma-aikoja myos kotosalla. Kaksi ekaa paivaa meni tyoviikosta toipuessa, mutta eilen alkoi jo tuntua silta, etta olen lomalla. Tanaan sainkin yllattavan tarmopuuskan ja kuuakusi kaupalla vaihtamista odottaneet verhot vaihdettua ja taulujen paikkoja muutettua. Nythan taalla nayttaa ihan uudelta taas!
Meille on muotoutunut vuosien varrella jo useampia omia perinteita. Osa on omaa (suomalaista) perua - esimerkiksi nyt paasiaisena meilla oli, kuten aina, lammasta, valkosipuliperunoita, pashaa ja pullaa ja paasiaisvalmisteluihin kuului munien maalailua/koristelua. Osa perinteista taas on enemman kansainvalisen koulun kautta muualta. Niinpa meilla jo kolmatta vuotta putkeen oli aamulla myos Easter Egg Hunt - paasiaispupu (!!) oli kaynyt piilottamassa suklaamunia puutarhaan ja lapset etsivat niita into piukassa.
Harmittelin just, etten ole taman enempaa kodinhengetar/puuhastelija/askartelija. Kavin yhden espanjalais-dominikaanisen perheen kodissa ja vaikka tiesin etukaten perheen aidin olevan tehokkaan kehitysyhteistyontekijan lisaksi myos tosi innostunut kaikesta puuhastelusta, olin visiitin jalkeen tosi lamaantunut. Koti ei vaan ollut ihana (ei silla lailla suomalaisen kliinisesti ihana, vaan siella nakyi oma kulttuuriperima, edellinen kotimaa Egypti ja Uganda) ihanana yhdistelmana. Lisaksi perhe oli varkannyt perinteisia ja uusia paasiaiskoristeita, jotka oli tietty aseteltu tosi kivan nakoisesti esille.
Musta olisi ihanaa, jos saisin aikaan vahan enemman perinnejuttuja lasten kanssa ja jaksaisin askarrella ja puuhastella loputtomiin. Meilla oli mun lasuudenkodissa vaikka mita perinteita, joita olisi (ainakin soittain) tosi kivaa jatkaa. Valitettavasti olen tyon ulkopuolella aika laiskanpulskea ja sain tana vuona tosissaan potkia itseani liikkelle, etta saataisiin edes ne munat maalattua. Ehka taa kuitenkin menee nain ihan hyvin ja tasta sekametelisopasta muodostuu lapsille ne omat tarkeat perinteet - tyyliin Paasiaispaivana AINA mennaan uimaan. Toivossa on hyva elaa.
Tekisi mieli etsia joku sopiva engalnninkielinen loru hammashygieniasta ja alkaa lallatella sita.
Koulutetut paikalliset ovat hyvin siistia sakkia. Meilla toissa naiset keskimaarin ovat huomattavasti huolitellumpia kuin mina - kaikilla on puunatut kynnet ja laiteut tukat ja monilla koruja ja huoltiteltu meikki. Miehetkin nayttavat siisteilta puvuissaan ja sheivatuissa ja kiillotetuissa kaljuissaan. Niinpa en voi tajuta, miten samaa puunaamisen astetta ei voi ulottaa myos hammashygieniaan?!?!?! Ei ole kerran tai kaksi, kun olen joutunut pidattamaan hengitystani keskustelukumppanin suun loyhkatessa metrien pahan. Hyi yok!!!
Jannitavalla tavalla samaa tosin huomaa tuolla Tirpan koulussakin. Yksi Tirpan parhaista kavereista on italialainen kuusivuotias tytto. Tyton aitijust selitti mulle, kuinka olikin kurjaa, etta tytolla oli hammastarkastuksessa seka svvia reikia ja ientulehdusta. Ja kuinka hammaslaakari oli taas joutunut paikkamaan sen hampaita (en oo ihan varma, pitiko joku hammas jopa kiskoa irti...). Kiesus. Itsellakin on ollut paljon reikia, mutta ei todellakaan alkaen noin pienesta. Kyllahan Tirpallakin joskus jaa hampaat pesematta, mutta yleisesti ottaen kaksi kertaa fluorihamastahnalla on normi.
Vihdoin tyohaastattelu on takana. Sita on lykatty aina vaan, alunperin sen vuoksi, etta mun piti menna Nairobiin haastattelua varten. Lopulta paiva saatiin sovittua ja viime hetkella paikkakin muuttui niin, etta se tehtiinkin Skypen valityksella.
En vielakaan viitsi mainita organisaatiota johon haen nimelta. Tehtava olisi ko. instanssin Saharan etelapuoleisen Afrikan aluetoimistossa (tosin fyysisesti sita voisi tehda taalta), tittelina olisi Education Portfolio Manager. Organisaatiossa on vahan sisaista erimielisyytta siita, tarvitaanko pestiin koulutusalan asiantuntijaa vai bisnes-tyyppia, mutta ainakin toimenkuva tuntuisi ihan kiinnostavalta.
Haastattelussa oli kaksi osaa. Ensimmaista varten sain kaksi dokumenttia ja sitten joukon kysymyksia esitettavaksi. Sn jalkeen seurasi 45 min aika tiukkaa grillausta. Etukateen stressasin skypea aika paljon, mutta yllattavan rennossti haastattelu sujui. Olin ehka vahan liian suomalainen ja omuutamaassa kohtaa ehka aavistuksen liian rehellinen, mutta muuten jai aika hyva fiilis. Varsinkin ensimmainen, tekninen osa meni todella hyvin.
Saas nahda. Jos saisin ja ottaisin vastaan em. tyon, tarkoittaisi se osapuilleen kolmea lisavuotta Kampalassa. Ollaanko me siihen valmiita...? Jos en saa tyota, on universumi puhunut ja siina tapauksessa varmaan palataan jouluna Suomeen.
