Olin eilen hautajaisissa. Pitkaaikaisen tyokaverin sisko kuoli perjantaina ja vaikka en siskoa ikina ollut tavannutkaan enka hirvan usein hautajaisissa kay, tein poikkeuksen. Mahdollisuuksia hautajaisiin toki olisi runsaasti, mutta jotenkin en ole saanut motivoitua itseani kaymaan kaukaisten kollegojen sukulaisten hautajaisissa (siis tyyliin jonkun muun osaston assarin miehen aidin), vaikka toki mielellanhan muzungu hautajaisissa nahtaisiinkin.
Hautajaisseremonian (tai lahina puheiden) aikana oli hyvin aikaa pohdiskella omaa elamaani. Kollegan sisko oli ilmeisen menestynyt ihminen, ei pelkastaan opinnoissaan ja urallaan,vaan myos muilla elaman aloilla ystavana, aitina ja vaimona. Tokihan hautajaisissa aina puhutaan vainajasta kauniisti, mutta puheista valittyi ihan oikeasti hieno ihminen.
Se sai mut miettimaan, mita omissa hautajaisissani sanottaisiin, jos nyt kuolisin. Puheissa mainittaisiin varmaan menestys tyoelamassa ja muinaiset saavutukset muilla elaman alueilla, mutta mita musta sanottaisiin ihmisena? Lahina talla hetkella tulee mieleen kuvaus "takakirea sohvaperuna", "hymyton tosikko", "ei tee muuta kun kay toissa". Just just, aika ankea kuva.
Kuulostaa varmaan aika kamalalta, mutta hautajaisten suurin anti itselle ei ollut kuolleen sureminen (tai niin kun kirkossa joka puheessa sanottiin, elaman juhlinta). Hautajaisten suurin oivallus oli se, etta en ole sellainen ihminen kuin haluaisin olla. Ei kai kukaan ole ihan justiinsa sellainen kuin haluaisi, mutta omalla kohdalla ristiriita on aika iso. Kuvittelisin (ehaka naivisti?), etta tasta oivalluksesta saattaisi olla jotain apua tulevaisuuden mietinnassa. Ehka tyo-ja asuinpaikan mietinnassa mun pitaisikin miettia, missa ja minkalaisessa tyossa voin kehittya vahan enemman sellaiseksi tyypiksi, joka haluan olla.
Hautajaisseremonian (tai lahina puheiden) aikana oli hyvin aikaa pohdiskella omaa elamaani. Kollegan sisko oli ilmeisen menestynyt ihminen, ei pelkastaan opinnoissaan ja urallaan,vaan myos muilla elaman aloilla ystavana, aitina ja vaimona. Tokihan hautajaisissa aina puhutaan vainajasta kauniisti, mutta puheista valittyi ihan oikeasti hieno ihminen.
Se sai mut miettimaan, mita omissa hautajaisissani sanottaisiin, jos nyt kuolisin. Puheissa mainittaisiin varmaan menestys tyoelamassa ja muinaiset saavutukset muilla elaman alueilla, mutta mita musta sanottaisiin ihmisena? Lahina talla hetkella tulee mieleen kuvaus "takakirea sohvaperuna", "hymyton tosikko", "ei tee muuta kun kay toissa". Just just, aika ankea kuva.
Kuulostaa varmaan aika kamalalta, mutta hautajaisten suurin anti itselle ei ollut kuolleen sureminen (tai niin kun kirkossa joka puheessa sanottiin, elaman juhlinta). Hautajaisten suurin oivallus oli se, etta en ole sellainen ihminen kuin haluaisin olla. Ei kai kukaan ole ihan justiinsa sellainen kuin haluaisi, mutta omalla kohdalla ristiriita on aika iso. Kuvittelisin (ehaka naivisti?), etta tasta oivalluksesta saattaisi olla jotain apua tulevaisuuden mietinnassa. Ehka tyo-ja asuinpaikan mietinnassa mun pitaisikin miettia, missa ja minkalaisessa tyossa voin kehittya vahan enemman sellaiseksi tyypiksi, joka haluan olla.
26. kesäkuuta 2015 klo 22.13
Kysyn tätä kysymystä nyt jopa ystäviltäni. MItä SINUSTA puhuttaisiin hautajaisissasi? Mietin pitäisikö kirjoittaa puhe miehelle valmiiksi.
1. heinäkuuta 2015 klo 8.51
Hehe, ehka ei valmista puhetta, mutta jotain talkin pointseja, joita vois sitten tassa matkan varrella lisailla tai muutella tilanteen mukaan!