Juttelin eilen lentokoneessa yhden ugandalaisen kanssamatkustajan kanssa. Han oli matkalla vaikeasti kehitysvammaisen poikansa kanssa ja ehdotin paikkojen vaihtoa, koska mut oli sijoitettu eturiviin economy premiumissa, mutta vaikutti silta, etta ko. aiti tarvitsisi mua enemman ylimaaraista jalkatilaa. Jossain vaiheessa matkaa jaloitellessani juttelin aidin kanssa vahan enemman.
Han oli matkalla Ugandaan puhumaan jarkea HIV-positiiviselle veljelleen. Veli oli yhtakkia flipannut ja kieltaytynyt kayttamasta antiretroviraaleja laakkeitaan. Perheella oli ollut kova lapsuus slummissa ja aidin mukaan veli oli kaikki, mita lahiperheesta on jaljella. Aidin sanoin "I can't afford to lose him". Mukana matkalla aidilla oli vain kehitysvammainen nelivuotias, silla laakitys ja hoito on kuulema niin haasteellista, ettei halunnut jattaa lasta tuttaville Lontooseen.
Lontooseen olivat sen sijaan jaaneet aidin vanhemmat kaksoset (7 v) ja nuoremmista kaksosista (4) v terve tytto seka vanhin poika, jonka iasta ei tullut puhetta (mutta joka on selkeasti vanhempi kuin kahdet kaksoset). Aiti on siis yksinhuoltaja ja samalla kun han oli varsin huolissaan veljestaan, huoli lapsista oli myos ilmassa. Matkan taalla on tarkoitus kestaa 8 paivaa ja samalla kun han hoitelee veljensa asioita, jonkun pita myos pitaa mukanaolevasta lapsesta huolta (lentomatkan perusteella huolenpito ei ole ihan simpplia) slummi-olosuhteissa.
Tuskailin alkumatkasta vahan pojan paastamia erittain kovia ja jatkuvia aania, mutta juteltuani aidin kanssa ei edes paansisainen valittaminen tullut enaa kuuloonkaan. Mun elamani on vaan niin helppoa ja yksinkertaista.
Han oli matkalla Ugandaan puhumaan jarkea HIV-positiiviselle veljelleen. Veli oli yhtakkia flipannut ja kieltaytynyt kayttamasta antiretroviraaleja laakkeitaan. Perheella oli ollut kova lapsuus slummissa ja aidin mukaan veli oli kaikki, mita lahiperheesta on jaljella. Aidin sanoin "I can't afford to lose him". Mukana matkalla aidilla oli vain kehitysvammainen nelivuotias, silla laakitys ja hoito on kuulema niin haasteellista, ettei halunnut jattaa lasta tuttaville Lontooseen.
Lontooseen olivat sen sijaan jaaneet aidin vanhemmat kaksoset (7 v) ja nuoremmista kaksosista (4) v terve tytto seka vanhin poika, jonka iasta ei tullut puhetta (mutta joka on selkeasti vanhempi kuin kahdet kaksoset). Aiti on siis yksinhuoltaja ja samalla kun han oli varsin huolissaan veljestaan, huoli lapsista oli myos ilmassa. Matkan taalla on tarkoitus kestaa 8 paivaa ja samalla kun han hoitelee veljensa asioita, jonkun pita myos pitaa mukanaolevasta lapsesta huolta (lentomatkan perusteella huolenpito ei ole ihan simpplia) slummi-olosuhteissa.
Tuskailin alkumatkasta vahan pojan paastamia erittain kovia ja jatkuvia aania, mutta juteltuani aidin kanssa ei edes paansisainen valittaminen tullut enaa kuuloonkaan. Mun elamani on vaan niin helppoa ja yksinkertaista.
Lähetä kommentti