Taas on pahkailty tulevaa sijoituskohdetta - siis itsemme osalta. Mehan jo ikaan kuin periaatteessa paatettiin, etta palattais Suomeen, kun mun nykyinen sopimus jouluna loppuu. Sitten tuli mahdollinen uusi tyo ja alkoi jahkailu. Sinallaan jahkailu on ennenaikaista, kun haastattelukin on vasta ensi viikolla, mutta pitaahan sita nyt vahan spekuloida... Varsinkin kun meilla olisi myos mahdollista jaada tanne mun nykyisen tyon puitteissa.
Miehen ja mun (henkisen hyvinvoinnin) kannalta (valiaikainen) paluu olisi varmaan hyva ratkaisu. Lasten kannalta taas... Niin, mika olisi lasten kannalta paras ratkaisu? Sen kun tietais.
Lapsilla on taalla hyvat oltavat. Tirpan koulu on mahtava - pieni, lapsiystavallinen ja ainakin alaluokilla todella kiusaamisvapaa. Luokkaan mahtuu monenlaista hiihtajaa ja ainakin vanhempien nakokulmasta nayttaa silta, etta kukin saa olla juuri sellainen kuin on, ehkapa enemmain kuin Suomessa koulussa. Tirpalla on hyvia ystavia, joista osan on tuntenut aivan pienesta saakka. Pikkusiskollakin alka olla oma ystavapiirinsa ja molemmilla tietty se oma rakas lastenhoitaja, johon kummatkin ovat tosi kiintyneita. On oma piha ja saa, joka sallii ulkona leikimisen pienissa vaatteissa lahes joka ikinen paiva ja uima-allas, jossa voi pulikoida.
Totta kai Suomessakin olisi hyvat oltavat, suku lahella, mahdollisuus kaikkeen siihen, mita taalla ei voi tehda ja ennen kaikkea expat-kuplan ulkopuolella elaminen, Mutta entas sitten se henkinen puoli? Lapsille tama on koti. Suomi on kiva lomapaikka, mutta henkiset siteet taitaa kuitenkin olla enemman taalla. Eniten mietityttaa seka mun edellisessa aihetta liippaavassa kirjoituksessani anonyymin komentti ja yhdelta kaverin taysin samalainen kuvailu paluusta ulkomailta. Kaverin tapauksessa pienessa itasuomalaisessa koulussa opettaja oli pyytanyt aidilta, ettei kaveri enaa kertoisi mitaan juttuja ulkomailla elamisesta muutama viikko koulun aloituksesta. Ajat ovat ehka muuttuneet, mutta ajatus siita,m etta vie lapset tahallaan paikkaan, jossa "edellinen elama" taytyy sulkea kokonaan pois ja leikkia, ettei sita ollutkaan, tuntuu ainakin itsesta tosi pahalta.
Ainahan muutto on lapsillekin iso juttu, mutta jos ei ole pakko, kannattaako edes harkita mantereelta toiselle muuttoa ja palata ehka joskus myohaisemmassa vaihessa lasten ollessa vahan isompia ja pystyessa ehka kasittelemaan sita paremmin? Vai olisiko parempi palata nyt ja antaa lapsille kunnolliset juuret Suomeen (asia, joka mulle itselleni on tosi tarkea) ja lahtea sitten myohemmin ulkomaille uudestaan, jos silta tuntuu?
Miehen ja mun (henkisen hyvinvoinnin) kannalta (valiaikainen) paluu olisi varmaan hyva ratkaisu. Lasten kannalta taas... Niin, mika olisi lasten kannalta paras ratkaisu? Sen kun tietais.
Lapsilla on taalla hyvat oltavat. Tirpan koulu on mahtava - pieni, lapsiystavallinen ja ainakin alaluokilla todella kiusaamisvapaa. Luokkaan mahtuu monenlaista hiihtajaa ja ainakin vanhempien nakokulmasta nayttaa silta, etta kukin saa olla juuri sellainen kuin on, ehkapa enemmain kuin Suomessa koulussa. Tirpalla on hyvia ystavia, joista osan on tuntenut aivan pienesta saakka. Pikkusiskollakin alka olla oma ystavapiirinsa ja molemmilla tietty se oma rakas lastenhoitaja, johon kummatkin ovat tosi kiintyneita. On oma piha ja saa, joka sallii ulkona leikimisen pienissa vaatteissa lahes joka ikinen paiva ja uima-allas, jossa voi pulikoida.
Totta kai Suomessakin olisi hyvat oltavat, suku lahella, mahdollisuus kaikkeen siihen, mita taalla ei voi tehda ja ennen kaikkea expat-kuplan ulkopuolella elaminen, Mutta entas sitten se henkinen puoli? Lapsille tama on koti. Suomi on kiva lomapaikka, mutta henkiset siteet taitaa kuitenkin olla enemman taalla. Eniten mietityttaa seka mun edellisessa aihetta liippaavassa kirjoituksessani anonyymin komentti ja yhdelta kaverin taysin samalainen kuvailu paluusta ulkomailta. Kaverin tapauksessa pienessa itasuomalaisessa koulussa opettaja oli pyytanyt aidilta, ettei kaveri enaa kertoisi mitaan juttuja ulkomailla elamisesta muutama viikko koulun aloituksesta. Ajat ovat ehka muuttuneet, mutta ajatus siita,m etta vie lapset tahallaan paikkaan, jossa "edellinen elama" taytyy sulkea kokonaan pois ja leikkia, ettei sita ollutkaan, tuntuu ainakin itsesta tosi pahalta.
Ainahan muutto on lapsillekin iso juttu, mutta jos ei ole pakko, kannattaako edes harkita mantereelta toiselle muuttoa ja palata ehka joskus myohaisemmassa vaihessa lasten ollessa vahan isompia ja pystyessa ehka kasittelemaan sita paremmin? Vai olisiko parempi palata nyt ja antaa lapsille kunnolliset juuret Suomeen (asia, joka mulle itselleni on tosi tarkea) ja lahtea sitten myohemmin ulkomaille uudestaan, jos silta tuntuu?
26. maaliskuuta 2015 klo 12.02
Tähän tarvitaan kommentteja Ruususelta ja muilta 3rd culture kidseiltä. Ja sit kans ihmisiltä, jotka on olleet vanhempia pidempään kuin mä. Mutta pakko sanoa, että hui tuota sun kaverin kokemusta!
26. maaliskuuta 2015 klo 12.09
Joo, mielellaan kommentteja niilta joilla on omaa kokemusta, mutta pliis myos spekulointia muilta lukijoilta! Kaikki mielipiteet on tosi tervetulleita, musta tuntuu etta oon jumissa oman paani kanssa tassa.
26. maaliskuuta 2015 klo 12.48
Jos se kolmas maa olis vaikka Aasiassa ja vaikka joku sellainen maa, joka on ollut pitkään tosi suljettu, siellä länkkärit ilmeisesti ajautuvat vielä helpommin vielä syvempään expat-kuplaan kuin Afrikassa. Ei omaa kokemusta asiasta, ystävien ja tuttavien kokemuksista poimittua.
26. maaliskuuta 2015 klo 18.55
Anonyymi-Ruusunen taas kirjoittelee (välillä nimimerkillä välillä anonyyminä, mutta sama tyyppi), vaikken osaakaan juuri muuten kuin oman perheen ja lähipiirin näkemyksiä tuoda esiin. Ajattelen, että vertaistuki on parasta apua, ja siksi haluan jakaa kokemuksiani. Ehkä niistä on jollekin apua, itselleni olisi silloin pahimpaan kriisi-vaiheeseen ollut.
No, omasta puolestani aika lapsuuden kotimaassa oli minulle mahtavaa aikaa, puissa kiipeilyä ja ulkoleikkejä ja perheen yhteyttä. Olisin voinut jäädä ja varmasti lapsuuteni olisi ollut yhtä onnellinen kuin Suomeen muutettuammekin. Mutta, minua 8 vuotta vanhempi sisko tuli lukio-ikään ja päätös Suomeen muutosta syntyi, koska siellä ei ollut kunnon lukio-vaihtoehtoa lähellä.
Vaikka paluukokemus oli minulle rankka ja sopeutuminen ja identiteettitarkastelu vei vuosia, uskon että pieni lapsi sopeutuu kyllä, siis siihen sen hetken tilanteeseen ja vallitsevaan olosuhteeseen (lumi ja jää on jännää, pyöräily, metsissä juoksentelu jne). Mutta sitten se pitkän aikavälin sopeutuminen (tämä kolmannen kulttuurin identiteetti) ja sen ymmärtäminen vie enemmän aikaa, koska lapsena ei osaa käsitellä sitä heti ja se hetkeen sopeutuminen ja Suomi-arjen oppiminen vie energiaa tässä ja nyt.
Sitten taas vanhempi siskoni alkoi heti käsitellä sitä toiseuden tunnetta, identiteettiasioita jne koska oli jo teini-ikäinen ja lähellä täysi-ikää. Häneltä ne 'isommat kuviot' ja identiteettikysymykset veivät ehkä vähemmän aikaa. Mutta hänelle taas se siinä hetkessä sopeutuminen ja arki oli vaikeaa. Toisaalta hän pääsi useammin matkustamaan takaisin toiseen kotimaahan, ja sitä kautta sai sieltä niitä omia, perheen ulkopuolisia kokemuksia.
Tästä Third Culture Kid -asiastahan on kirjoitettu paljon, minullekin monet tekstit ja tutkimukset ovat olleet silmiä avaavia. Suosittelen etsimään ihan googlestakin. Ei näihin ole yhtä ratkaisua, kaikkien perheiden tilanne on erilainen. Tärkeintä on perheen tuki ja keskinäinen ymmärrys. Ja vanhempien sekä lähipiirin asenne.
27. maaliskuuta 2015 klo 2.49
Mä sanoisin, että teidän lapset on vielä niin pieniä, että sopeutuvat kyllä. Suomi ei ehkä ole kaikkein helpoin maa muuttaa, mutta teidän lapset puhuu kuitenkin valmiiksi Suomea ja ovat olleet siellä lomilla, joten ihan vieraaseen paikkaan muuttamisesta ei kuitenkaan ole kyse. Me toisaalta junnattiin sitä ulkomaille muuttoa niin pitkään että vanhemmat lapset on jo melkein teinejä, mutta kyllä nekin näyttää sopeutuvan. Tosin meidän lapsilla on edelleen kyllä sopeutuminen tänne kesken, joten en ole paras kommentoimaan. Tsemppiä päätöksentekoon kuitenkin!
27. maaliskuuta 2015 klo 8.22
Hilkka - Onneksi taalla on ehka joku kosketus todellisuuteen sailynyt :D
Ruusunen: Kiitos omakohtaisista kokemuksista. Pitanee ehka googlailla enemman. Ma jotenin ajattelin, etta kaikki artikkelit koskis vanhempia lapsia eika patis pieniin. MUtta en kiylla oo tehnyt minkaan nakoista tutkimusta asiasta :D
En siis epaile, etteiko lapset sopeutuisi. Ma pohdinkin enemman, etta milla hinnalla sopeutuminen tapahtuu ja olisko mahdollisesti jotain vahemman "vahingollista" aikaa muuttaa. Ja joo, tiedan, perheet muuttelee ympari maailmaa koko ajan eika lapset mee siita rikki, mutta pohdituttaa myos se, missa maarin voin tehda paatoksen, joka on puhtaasti itsekkaista nakokulmista eika todellakaan lasten parhaaksi.
Tiina: Kuten tossa ylla totesin, sopeutuuhan ne ja paikkakin on tuttu. Hameenlinna on miehen mukaan kuitenkin hyvin nurkkakuntainen, joten mitaan "ymmarrysta" Afrikassa asumiseen lienee turhaa juurikaan odottaa...
27. maaliskuuta 2015 klo 9.18
Joo sillä mä tarkoitinkin, että olisko se ehkä sellanen uuteen maahan muuttamisen miinuspuoli, jos se olis semmonen uusi maa, missä ehkä olis vaikeempi säilyttää kosketus todellisuuteen kuin mitä nyt on.
Jos ajatellaan, että vaihtoehdot on Suomi (joka olis suomalaiselle tavallaan 100% todellisuutta) ja sitten uusi paikka, jossa tulis helposti vähemmän % todellisuutta kuin Afrikassa tulee.
Siis olettaen nyt, että tämmöinen todellisuusranking on ylipäänsä mahdollista tai yhtään järkevää suorittaa :)
27. maaliskuuta 2015 klo 11.23
Itse pitkään ulkomailla asuneena pohdin samoja asioita, tosin olen ehkä vakuuttuneempi (tai vähemmän epävarma kuin sinä) siitä että asiat kyllä järjestyvät, ja mikä on vanhemmille hyvä on sitä myös lapsille. Toisaalta meillä lapset ovat myös aika innokkaita suomifaneja, eli muuttaisivat varmaankin innolla.
Nuo joidenkin kokemukset siitä että ulkomailla vietetystä ajasta ei saa puhua ovat kyllä pysäyttäviä, ja muistan myös jonkun paluumuuttajia koskeneen tutkimuksen jossa todettiin että suomalaiset paluumuuttajalapset saavat verrattaen vähän tukea liittyen itse muuttoon, kieleen tms, verrattuna siis ulkomaisiin maahanmuuttajiin. Jos lapsi on suomalaisesta perheestä ja puhuu suomea niin hänen oletetaan tuntevan kaikki suomalaiset tavat ja kuviot + erikoissanat ja niiden merkitykset vaikkei näin todellakaan välttämättä ole jos hän on asunut ehkä koko elämänsä muualla. Itse ajattelen, että on hyvä tietää tämä riski ja puuttua siihen itse koulussa ja muualla jos tällaista esiintyy. Kyllähän lasta voi varmastikin tukea keskustelujen suhteen monin tavoin vaikkei esim. koulu sitä erityisesti tukisikaan. Ja luulisi että kouluista löytyisi pyydettäessä ainakin jonkinlaisia mahdollisuuksia käsitellä asiaa (terveydenhoitaja, kuraattori tms?). Itse olen myös positiivinen sen suhteen että opettajat ovat valmiita ottamaan asian huomioon kun heidän kanssaan siitä (etukäteen) keskustelee.
Oman perheeni kohdalla siis paluumuutto päätetään kyllä omista työlähtökohdista ja vastaavista lähtien, ei niinkään lasten näkökulmasta. Muutos voi olla aina hankala lapsille, oli se sitten siirtyminen päiväkodista toiseen/kouluun, muutto maan sisällä tai maiden välillä, ja vaikeuksien kanssa pitää sitten vain toimia niin hyvin kuin kykenee.
Mutta eihän se ole helppoa päättää mihin suuntaan lähtee niin omaa uraansa kuin perhettäänkin viemään, eli tunnen kyllä tuskasi. :)
27. maaliskuuta 2015 klo 21.59
Hilkka - Niin ja sitten on viela se kolmas mahdollisuus, jaada tanne... Ma alan kylla kallistua tanne jaamisen tai Suomen valiin enka oo edes hakenut muutamaa kiinnostavaa/mahdollista paikkaa muissa maissa.
Anonyymi- Joo siis ei meillakaan paluumuuttoa lasten nakokulmasta paateta. Mutta ongelmana onkin se, etta jos taalla on hyva tyo, niin onko sulaa hulluutta lahtea sit Suomeen, koska "vaan tuntuu silta..." Joskus se tunne on kylla ehka paras indikaattori.
28. maaliskuuta 2015 klo 15.21
Niin, omalla kohdalla on ihan sama tilanne, eli paluumuuton syynä olisi juuri tuo "kun vaan tuntuu siltä"... nykyisessä maassa on hyvät työt, koulutkin ja muutenkin ollaan kotiuduttu hyvin, mutta... Ehkä suurin syy omalla kohdalla on etten ole koskaan osannut ajatella jääväni ulkomaille koko työuraksi, vaan ajatuksena on aina ollut palata "sitten joskus". Nyt voisi olla monistakin syistä hyvä hetki, ja jotenkaan en myöskään tiedä voisinko "antaa itselleni anteeksi" sitä jos emme koskaan edes yrittäisi paluuta Suomeen. Eihän siihen mitään järkevää syytä ole, mutta omalla kohdallani olisin valmis luottamaan tähän tunteeseen.
28. maaliskuuta 2015 klo 15.28
^Mulla on ihan samat fiilikset!! Mekaan ei ikina lahdetty koko loppuelamaksi, vaan ensin kahdeksi-kolmeksi vuodeksi, ja siita se on sitten vahitellen venynyt.
30. maaliskuuta 2015 klo 16.14
Mielenkiintoista. Sitä samaa tässä välillä mietin itsekin, mikä parhaaksi lapselle. Tällä hetkellä sille ainokaiselle. Käymme niin usein Suomessa, että lapsella on jo sinnekin jonkinlaiset siteet. Mikä parhaaksi lapselle, mikä koko perheelle? Missä kolmekielisen lapsen joka on elänyt ihan erilaista arkea kuin suurin osa ikäisistään Suomessa, on loppujen lopuksi paras olla? Kärsiikö lapsi mistään tämmöisessä elämäntilanteessa vai onko kokemukset vain plussaa?
30. maaliskuuta 2015 klo 21.01
Ma luulen, etta meidankin lapsilla on jo jonkunlaiset henkiset siteet SUomeen ja oman pienen kodin ostaminen varmaan lisasi niita aika tavalla, kun on vihdoin oma paikka. Sun kysymykset on just niita samoja, joita minakin koko ajan pyorittelen (vaikka meilla onkin vahan helpompi tilanne kaksikielisten lasten kansssa)!
31. maaliskuuta 2015 klo 11.14
Lapset sopeutuvat mihin vain jos aikuiset antavat hyvää esimerkkiä. Suomessa uuden vastaanottossa ei todellakaan ole samaa sydämellisyyttä mitä kansainvälisissä kouluissa ja yhteisöissä, mutta vanhempien tuella lapset kestävät paljon. Kaikki muutot, asumispaikkavalinnat, elämäntyyli jne. vaikuttaa lapsen persoonan muodostumiseen, niin hyvässä kuin pahassakin. Meidän paluu Suomeen on todennäköisesti vain vahvistanut lapsiemme kansainvälistä identiteettiä ja samalla lisännyt ymmärrystä todellisesta Suomesta. Että se ei ihan olekaan koko totuus se ihanuuksien kesä- ja joulumaa, jossa kaikilla on aikaa tavata ja sanotaan kauniita asioita "ranskattarista" ja "kiinattarisa" ihaillen. Olemme tyytyväisiä paluustamme, mutta pidän erittäin todennäköisenä maailman kutsuvan meitä jatkossakin seikkailuihin. Eikä siinä montaa minuuttia menisi kun lapsillakin laukut olisi pakattua. Tsemppiä pohdintoihin.
31. maaliskuuta 2015 klo 21.01
Vilijonkka - just tosta syysta ma haluaisin asua SUomessa jonkun aikaa, meidan lapset aika pitkalti taitaa luulla, etta Suomessa on ainainen loma :D Mutta niinhan ne lapset taitaa sopeutua, oliskohan meista aikuisista siihen...