Minun Afrikkani

Marjukka esitti hyvät kysymykset: Miten on sopeutuminen sujunut ja onko ikävä Ugandaan?

Sopeutumisen kanssa on ehkä vähän niin ja näin. Sanotaan, että arki alkaa asettua  uomiinsa, mutta miehen työ ja koulujen klubit alkoivat tällä viikolla, joten aikataulut vielä elää. Sosiaalisesti ei kyllä olla jaksettu olla yhtään aktiiviisia, kaikki energia on mennyt selviytymiseen ja viikonloppuisin ei kauheasti olla jaksettu (vaellusten lisäksi) ylimääräistä. Mutta kaikki aikanaan.

Ugandaan on kyllä ikävä, kaikilla perheenjäsenillä varmaan vähän eri aikaan ja eri asioita eikä kenelläkään mitenkään ylenpalttisesti. Ainakaan vielä. Mulla on ikävä vihreää ympäristöä, lasten fantastia kouluja ja meidän pihaa. Ja tietty Tessaa. Tytöillä on ikävä niiden kouluja, kavereita ja lastenhoitaja-Susania. Isommalla myös Kampalan leffateattereita ja huvittelumahdollisuuksia. Ja uimista. Pienempi ikävöi balettiaan. Mies ikävöi mopoaan ja hyviä ruokakauppoja. Kaikki miestä taitaa myös ikävöidä elämää ilman ihan jatkuvia sähkökatkoja...

Ikävän tunne tulee ja menee. Kenellekään meistä ei onneksi oo tullut liian kovaa ikävää, siis sellaista, josta ei tunnu pääsevän yli. Asmaraan asettuminen vie sen verran energiaa, et jotenkin suurempaan ikävöintiin ei ole jäänyt voimia :) Veikkaan, että edessä saattaa kuitenkin olla hankalampia aikoja, kun me kaikki todella tajuamme, että elämä on  nyt tätä. Ilmassa on vielä jonkun verran uutuudenviehätystä, mutta saa nähdä kauanko se kestää.