Perheenlisaysta

Ei mene enaa montaa viikkoa siihen, kun meille tulee perheenlisaysta. Asiasta puhuttiin jonkun aikaa aika epamaaraiseslla tasolla, mutta lopulta palaset loksahtelivat paikalleen aika akkia.



Tuttavaperheen teini oli loytanyt koulubussin pysakilta kolme pienta pentua. Perhen aiti huhuili facebookissa uusia omistajia - etenkin kun Ugandan elaisuojeluyhdistyksen tilat ovat tapotaynna. Koska asiasta oli tosiaan ollut puhetta, kysyaisin miehelta, miten olisi. Siina ei sen kummempaa neuvottelua tarvittu. Sheba-koira elaa yha, mutta kuten tosiaan, kerroin aiemmin, tuskin kovin kauaa. Lauman tarvitaan siis lisaysta.

Elainlaakarin mukaan pennut olivat vasta 4-5 viikon ikaisia, joten me joudumme odottelemaan Peppia kotiin viela jonkun viikon. lapset tuskin malttavat odottaa ja pakko myontaa, etta olen itsekin aika innoissani!

Ikava kylmaa!

Viime paivina niin moni on sosiaalisesaa mediassa postannut pimeasta/kylmasta/kynttiloista/jouluvaloista/lumesta, etta mulle on tullut ihan hirvean ikava kaikkea sita. Kylla, jopa sita harmaata ja ankeaa. Ei niin, ettenko tietaisi, miten inhottavaa em. pimeys on ja miten hartaasti monet ovat odottaneet lunta, etta maisema valaistuisi edes hetkeksi. Haluaisin edes kaymaan pohjoisessa, kokemaan ne lyhyet paivat ja kynttiloiden pehmean valon.

Kaipauksen syyna on varmasti taman vuotiset joululomasuunnitelmat. Tana vuonna on kotijoulun vuoro. Ennen joulua pyrahdamme Seychelleille rantalomalle. Aiemmista vuosista tiedan hyvin, etta joulutunnelman saa hyvin pystyyn taallakin, mutta valoisuudesta johtuen kynttiloilla ja valoilla on paljon vahemman mahdollisuutta ilahduttaa. Just nyt olisi ihanaa kapertya sohvalle pienten valopisteiden loisteessa ja juoda mukillinen kuumaa glogia!! Paivantasaajalla on tosi tylsaa asua, kun vuodenajoista ei ole tietoakaan!

Konferenssipaansarky

Talla viikolla meilla on useampia koko paivan kestavia suunnittelukokouksia ja lisaksi vietin yhden paivan Uganda Child Forumissa - isossa kv-konferenssissa. Inhoan naita koko paivan kokouksia ja istumissessioita monesta syysta. Ensinakin naa on useimmiten aika turhia ja hyvin vahan saadaan aikaan. Toiseksi joka ikinen kerta mulla alkaa sarkea paata viimeistaan kello kymmeneen mennessa. Siihen ei auta vesi eika venyttely - yleensa kittaan ennen lounastaukoa ainakin kolme 0,5 litran pulloa vetta, usein enemmankin. Paansarky on aivan taatusti osittain psykosomaattista, mutta nykyaan kokousmatkoille lahtiessa varmistan, etta mukana on ainakin kahdenlaista eri sorttista paansarkylaaketta...

Yokylassa

Kampalaan muutti kevaalla suomalais-perulainen samanikainen tytto, jonka Tirppa onnistui bongaamaan Summer Schoolissa. Se oli rakkautta liki ensi silmayksella. Tytoilla on ikaeroa 3 viikkoa, kumpikaan ei koskaan ole kunnolla asunut Suomessa ja molemmat on viettaneet elamansa tahan asti eri Afrikan maissa. Kumpikin puhuu suomea murtaen, mutta ehka juuri siksi molemmista on kivaa puhua sita toisilleen.

Tirppa oli elamansa ensimmaisessa yokylassa (muutamaa isovanhemmilla vietettya yota lukuunottamatta - taalla en oikeastaan luottaisi lasta yoksi oikein kenenkaan muun luo) perheen luona elokuussa ja jo heti seuraavan viikonloppuna tytto oli meilla yokylassa. Ensimmainen visiitti, siis isannointia, oli meille vanhemmillekin aika janinttava - olin etukateen aivan hermoraunio siita, etta tytolla tulisi koti-ikava keskella yota tai etta se arvostelisi meidan tapaa tehda juttuja. Kumpaakaan ei tapahtunut ja kaiken kaikkiaan koko homma oli niin iisia kuin mahdollista.

Syyskussa oli niin haipakkaa, ettei yokylia jarkatty, mutta viime viikonloppuna Tirppa taas vietti yon kaverillaan. Tanaan tytto tuli meille kylaan - ensimmaista kertaa yoksi uuteen taloon. Talla kertaa en hirveasti jannittanyt ja lapset ovat pyorineet keskenaan loistavasti. Mies ja isot tytot tekivat makaroonilaatikkoa paivalliseksi, mutta siinapa ne huvitukset osapuilleen ovatkin olleet.  Onneksi on uima-allas...  Musta on ihanaa, etta molemmat tytot saa kokemuksen yokylailysta hyvan kaverin luona. En varmaan vuosiin uskaltaisi ottaa Tirpan muita hyvia kavereita tanne yoksi, ihan vaan koska tiedan ne perheet ja kylailysta tulisi mulle liian kova stressi. Onneksi me suomalaiset ollaan aika low maintenance!!


Love is in the blog...

Edellisen jutun kommenteissa kavi ilmi, etta blogia lukee ainakin yksi lukija, joka luki seka mun, etta miehen blogeja ENNEN kun me edes tavattiin. Se on kunnioitettavaa, tavattiin nimittain aika tarkalleen 9 vuotta sitten :)

Ehkapa en siksi osa jattaa bloggaamista kokonaan - loysinhan ma aviomiehen blogini kautta... Meilla oli molemmilla aikanaan omat blogit, oltiin myos toissa samalla alalla. Joskus alkusyksylla (ehka, en muista) 2006 blogiin alkoi ilmeistya vahan valia kommentteja joltain miesopettajalta. Aikani niita katseltua aloin selvitella, loytyisiko jostain lisatietoa ja loysinkin sattumalta tyypin oman blogin. Aikamme kommentoitiin toistemme blogeja ja sitten rohkaistuin ja pyysin tyypin sokkotreffille - kanssani paivaksi Tallinnaan syyslomalla.

Mulla oli silloinkin hyvin yksinkertainen puhelin, enka saanut miehen lahettamaa multimediaviestia auki etta nakisin, minkanakoinen tyyppi on vastassa. Niinpa odottelin Lansisatamassa lokakuun 19. paiva hyvin jannittyneena ja mietin, etta viela ehtisi otaa hatkat. Onneksi en lahtenyt. Sina paivana elama nimittain muutti suuntaa ihan kokonaan. Matka itsessaan sujui kuningatar Elisabethin vierailusta huolimatta hyvin ja sen seurauksena mies tuli Helsingissa viela mun luokseni "iltateelle". Jossain vaiheessa avasin tietokoneen katsoakseni sahkopostit. Sahkopostien joukossa oli kutsu haastatteluun Malawin tyopaikkaaan.

Seurusteltuamme jonkun aikaa kuulin saaneeni tyopaikan. Ensimmainen ajatus oli erota tuoreesta suhteesta, mutta toivotin miehn myos mukaan seikkailuun, mikali han niin haluaisi. Joskus tammikuun loppupuolella mies kysyi, oliko tarjous viela voimassa. Kaytannon syista (ja vahan rakkaudestakin) menimme naimisiin hiihtolomalla. Minun ah niin romannttinen toteamukseni oli etta "niin kauan kun ei ole lapsia tai velkaa, voi aina otaa avioeron". Haamatka suuntautui minnekas muualle kuin Tallinnaan.

Tyopaikka tuskin oli blogin ansioita, mutta ilman vanhaa blogia en ehka nyt olisi naimisissa ja kahden tyton aiti.

Minun Afrikkani #blogisitarina

Aloitin bloggaamisen jo vuonna 2005 toimiessani opettajana ja tarvitessani anynyymin purkupaikan. Alkuperainen blogini ei mitenkaan liittynyt Afrikkaan ja saadessani tiedon tulevasta tyopaikastani Malawissa helmikuussa 2007 yritin aluksi jatkaa viela vanhaa blogia yleismaailmallisemmista asioista. Tuleva mutos oli kuitenkin niin suuri ja erottelu oli hankalaa, joten aika pian visitin vanhan blogin sappiin ja keskityin  alkuperaiseen Minun Afrikkani-blogin. Uusi purkupaikka tulikin tarpeeseen, ensimmaisena vuonna kirjoitin perati 205 paivitysta! Ennen lahtoa jutut tietysti pyorivat  ylipaataan muuton seka Afrikan etta tulevan tyonantajani jannaamisen suhteen ja Lilongween paastyani kaikki oli niin uutta ja ihmeellista, etta uudessa maanosassa ja tyopaikassa riitti paivitettavaa.

Yksi blogin alkuperaisista tavoitteista oli ylevasti kertoa Afrikasta positiivisia asioita. En usko, etta onnistuin siina kovinkaan hyvin, mutta uskoisin, etta olen avartanut lukijoiden maailmankuvaa... Sen lisaksi blogin oli tarkoitus toimia purkupaikkana, mutta myos viestintakanavana sukulaisille ja kavereille. Ensimmaiseen blogi soveltui loistavasti, jalkimmaiseen huonommin. Tutut saivat kylla kuulla minun/meidan kuulumiset, mutta harvemmin kukaan kommentoi mitaan sen enempaa. Sahkopostejakin tuli kotipuolesta todella harvakseltaan ja uskonkin, etta blogi vakutti osaltaan siihen, etta yhteydenpito kuivui minimiin nopeasti. En varmaankaan ymmartanyt taysin kommentteihin vastaamisen tarkeytta, joten kommunikointi oli molemmin puolin yksisuuntaista.

Ensimmainen blogissani postattu kuva Malawista.


Malawin aikaista blogia on nostagista lukea. Kahdeksan vuoden takainen mina oli aika erilainen ihminen. Lapseton tietty, aika ihanan idealistinen ja toki melko naiivi.  Kaikki oli uutta ja ihmeellista - ja miksei olisi ollut, olihan mun elamani mullistunut ihan taysin. Pikku hiljaa elama asettui uomiinsa ja uudesta tuli tuttua ja arkista. Huomaan kirjoitaneeni toista yllattavan paljon, samoin terveydentilastani, hassuista sattumista ja Malawista ylipaataan - ja tietty matkoista. Polittiikasta en Malawissa enka Ugandassa ole  jaksanut kirjoittaa, mutta mies on blogissaan kattanut sen melko perusteellisesti :) Uutena teemana blogissa marraskuun  2008 lopusta oli raskaus tultuani sen suhteen kaapista. Mitaan mamma-blogia ei blogista kuitenkaan varsinaisesti kehkeytynyt. Luin niita kylla, mutta jotenkin omaan luontoon ei sopinut avoin aitiyspaivittely. Kuvien lisailyyn, tai sen vahyyteen on suuresti vaikuttanut heikko internet.

Huomaan kirjoitustahtini selkeasti vahentyneen ensimmaiselle aitiyslomalleni jaamisen jalkeen. Ennen sita lahes jokaisessa kuussa paivityksia tuli vahintaa 12, usein lahes parikymmenta. Huhtikuun 2009 jalkeen paivityksia tuli lahes joka kuukausi alle kymmenen. Lapsi tietty vei aikaa, mutta palattuamme Suomesta Malawiin maassa oli aivan jarkyttava sahko-  ja dieselpula (eli generaattoreita ei voinut kayttaa). Muistan, etta istuimme miehen kanssa alyttoman usein kynttilanvalossa laitettuani vauvan nukkumaan ja painumme itsekin pehkuihin hyvin aikaisin sahkolaitteiden akkujen loppuessa.

Ugandaan elokuussa 2010 muuttaessamme jatkoin vanhan blogin parissa. Tarvitsin siina kohtaa paikka tunteiden purkamiseen, ehka enemmna kuin ikina. Muutto oli tosi vaikea ja inhosin Ugandaa ihan taydesta sydamestani melko pitkaan. En kuitenkaan kyennyt hyotymaan kirjoittamisesta, silla vuodatuksen ongelmat arsyttivat ja viestinnan yksipuoleisuus harmitti. Paivityksia tuli jonkun verran, mutta joulukuussa pistin pillit pussiin ja avasin taman blogin. Uusi alku ei kuitenkaan saanut blogia uuteen nousuun kunnianhimoisesta alusta huolimatta. Vuonna 2011 kirjoitin 17 paivitysta, vuonna 2012 vain nelja. Oikeastaan mua harmittaa aika tavalla, ettei noilta ajoilta ole sen enempaa blogiteksteja. Niiden avulla on mukavaa muistella menneita. Ajankohta ei ole kuitenkan ihan taydellinen musta aukko - siirryin 2011 muualle kirjoittamaan ja kirjoitinkin ko. keskustelupalstalle todella ahkerasti. Siella vuorovaikutus oli parempaa ja koin myos, etta sain paremmin tukea elamassani ajankohtaisiin teemoihin.  Olin muutamaan kertaan jo kokonaan sulkemassa blogia, mutta aina jostain olen saanut kimmokkeen jatkaa.

Blogi on siis melkoinen sillisalaatti. Kirjoitan osittain itselleni muistiin, osittain purkaakseni kurjia fiiliksia, osittain kertoakseni upeista paikoista/kokemuksista. En kirjoita perheestani mitenkaan kovin aktiivisesti, tarkoituksella. Toistakin yritan valttaa kirjoittamasta. Kirjoitustahtini vaihtelee mita suremmissa maarin, mutta siita huolimatta muutama uskollinen lukija on kulkenut mukana alusta lahtien. Kirjoittaisin varmaankin useammin, jos lukijat kommentoisivat enemman. Itsekseen netissa huutelu ei motivoi kirjoittamaan kovinkaan tiuhaan :)

Sain hasteen Edustusrouvan Katalta. Haastan tahan mukaan Akaisen Aidin, Hilkan Panama-bloista, Jennin Merkintoja Panamasta ja Jaanan Akaasian alta. Saannot loytyvat taman kirjoituksen ekasta kommentista.

Ruma kaupunki

Sadekausi alkoi viime viikon lopussa rytinalla todella kuuman pariviikkoisen jalkeen. Sen jalkeen onkin satanut enemman tai viela enemman. 

Kampala ei ole ikina mikaan maailman kaunein kaupunki. Talla on toki todella vehreaa lapi vuoden, muuten kaupunki on parhaimmillaankin ihan ok. Sateen jalkeen taalla nayttaa suoraan sanottuna aika rumalta. Kaikkialla on mutaa, lehtia, oksia ja muita roskia. Ja tietty vetta ja ruskeaa liejua. Ihmisia nakee harvakseltaan, autoja sen sijaan on liikenteessa normaalia enemman. Markana kaupunki nayttaa harvinaisen ankealta ja jotenkin toivottomalta. Aurinkoisena paivana ankeus muuttuu  jannalla tavalla eksoottiseksi ja dynaamiseksi. 

Hyvin realistinen kuva sateen jalkeisesta Kampalasta, tosin kuvassa on liian vahan autoja. Kuva L. Vallez 
Talle alueelle on ennustettu tavallisesta korkeampia sademaaria loka-maaliskuuksi El Ninon aiheuttamana ja hallitus ja avustusjarjestot varautuvat tulviin ja maanvyorymiin. Jos ensimmaisen viikon perusteella voi tehda jotain ennustuksia, sanoisin, etta tana vuonna todellakin tulvii. Pakko myontaa, etten mitenkaan erityisen innolla odota sadekauden jatkumista j plekastaan itsekkaista nakokulmista - aurinkopaneeli ei jaksa lamnmittaa lamminvesivaraajaa kunnolla ja ruuhkat ovat sateella loputtomia.

 

Matokuurille?

Sinnittelin parisen viikkoa, mutta tanaan oli pakko noyrtya ja menna laakariin. Olo on ollut kehno jo jonkun aikaa - huimaa, heikottaa, vasyttaa, paata sarkee jatkuvasti... Mihinkaan ei  sen suuremmin satu (paata lukuun ottamatta) eika mitaan isompaa haikkaa ole, mutta koko ajan on puolivillainen. Edellisen kerran kavin vahan vastaavilla oireilla laakarissa joskus muutama kuukausi sitten. Laakari oli silloin kovin huolestunut paansarysta, mutta ennen kuin kovin pitkalle ehdittiin tutkia, verikokeiden tulokset tulivat ja paljastivat todennaikoiseksi syyksi parasiitit (todennakoisin syyllinen bilhartsia). Delightful.

Matolaakkeita saa taalta joka ikisesta apteekista ja monet madottavat itsensa pari kertaa vuodessa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Olen tahan asti suhtautunut moiseen puoskarointiin skeptisesti, mutta mikali kokeiden tulokset huomenna nayttavat positiivista, taidan minakin ryhtya itselaakintaan tiuhempan!

Liikennehelvetti

Talla viikolla Kampalan liikenne on ollut yhta helvettia. Luulin maanantaina, etta kaikki johtui presidentin vierailusta World Teacher Day:n viettoon, joka pidettiin keskella Kampalaa (minakin sain kutsun, mutta juuri pressan lasnaolosta johtuen en mennyt - en kesta siita syntyvaa kaaosta ja ponottamista). Tosin jo maanantaina keskustan ohitettuani tajusin, etta ruuhka ei pelkastaan johtunut presidentista, silla meidan lahella oleva teollisuusalue oli totaalisen tukossa ja pressa harvemmin ajelee sita kautta.

Joka paiva olen paattanyt lahtea toista aiemmin ja epaonnistunut siina. Niiinpa joka ilta 7 kilometrin matkaan on mennyt liki kaksi tuntia. Eilen ruuhka alkoi toimiston lahelta ja jos olisin tiennyt, etta alle kilometrin matkaan menee 45 minuttia, olisin todellakin kavellyt. Kavelya olen muutenkin suunnitellut monena iltana, mutta hamarassa kavely teollisuusalueen (missa on ollut jonkin verran autoryostoja jne) ei oikein houkuta.



Huomenna on Ugandan itsenaisyyspaiva ja ilmeisesti siita johtuen tanaan helvetillinen ruuhka alkoi jo aamulla. Normaalisti aamuisin paasen toihin aika iisisiti, aikaa menee 25-30 minuttia. Tanaan meni tunti. Kaiken lisaksi jonot toiseen suuntaan olivat jo nyt sen nakoisia, etta kotimatkaan tulee menemaan ainakiin kolme tuntia. Tuttu taksikuski (oma auto ollut korjaamolla kohta kaksi kuukautta...) oli sita mielta, etta tanaan ainoa jarkeva vaihtoehto on kavella kotiin. Olen samaa mielta. Pakko siis paasta lahtemaan toista hyvissa ajoin. Ehka uskallan jossain kohtaa jopa ottaa bodan. Tai sitten vaan kavelen. 

Kotoa taloon

Muutettiin viikonloppuna. Muuttomatka oli lyhyt, vaivaiset 400 metria - tykataan tasta alueesta tosi paljon, myos siksi, etta Tirpan koulumatkan pystyy tekemaan helposti kavellen, joten ei edes katsottu mistaan kauempaa. Oltaisiin mielellaan pysytty meidan vanhassa talossa. Se oli tosi sympaattinen ja sopivan kokoinen meille. Aika pitkaan me pyristeltiinkin, ottaen huomioon, etta talon omistajat olivat tosian toukokuusta lahtien tietoinen siita, etta lamminvesivaraaja ei toimi.  Vuokrasopimuksen mukaaan kaikki rakenteelliset asiat (se varaaja mukaan lukien) kuuluivat vuokraemannan/isannan vastuulle. Me koitettiin ehdotaa vaikka mita ratkaisuja, esimerkiksi alennettua vuokraa niin etta me hoidettaisiin kaikki korjaustoimet, mutta omistajat vaan toistelivat, etta "asiat korjattaisiin ihan just, heti maanantaina". En ede smuitsa montako maanantai-lupausta meille annettiin. Lopulta tehtiin paatos muuttaa kun talo alkoi hajota kasiin ja lahelta tuttavaperhe muutti pois. Sen rikkinaisen varaajan lisaksi talossa vuosi katto ja keition putki (korjattiin omalla rahalla viisi kertaa, vaatisi isompaa remonttia), vesisailion kannessa oli reika, joten hanavedessa oli bloodworms (en loytanyt samaa suomeksi), terassin markiisi oli lapikotaisin puhki, uima-altassa oli vuoto, sisakattojen pahvit roikkuivat ja kuin naulana arkkuun muuttopaivan aamuna keittion katosta tippuivat laastit.Korjailtiin noita kaikkia siis omalla kustannuksella, mutta lopulta meni hermot.

Vanha koti portilta katsottuna
Kaikista ongelmista huolimatta koti oli koti. Tajusin eilen, etta en ole aikuisialla asunut missaan paikassa yhta pitkaan yhtajaksoisesti kuin tossa talossa. Lisaksi se Tirpalle ensimmainen koti, minka se muistaa ja Pikkusiskolle syntymakoti. Olin, tai oltiin Tirpan kanssa vahan haikeina ja eilen muisteltiin vanhaa kotia ja kuinka ihana se kuitenkin sitten oli.


Ja takapihalta. Me tosin rakennutettiin altaan ymparille aita.
Vaan aikansa kutakin. En olisi enaa jaksanut taistella vuokraisantien kanssa enka myoskaan keittaa vedenkeittimella pesuvetta. Uudessa talossa (lahes) kaikki toimii ja vuokraemanta on todella vastuullinen. Lapset taitaa olla eniten ihastuksissaan kylpyammeesta (ja siita lampimasta vedesta), mina taas ruokakomerosta, mihin voi kavella sisaan. Edellinen koti oli siita hammastyttava takalainen talo, etta siina ei ollut kumpakaan.

Kuitenkin toistaiseksi on viela sellainen olo, etta ollaan silla tuttavaperheella kylassa ja etta taa on niiden talo. Muistan Malawista, etta uudesta talosta tulee kylla koti, mutta siihen menee aikaa. Muutettiin nimittain siellakin kaverin vanhaan taloon ja kutsuttiin sita hyvin pitkaan Rogerin taloksi. Itse asiassa vielakin viitataan taloon silla nimella selvyyden vuoksi... Vaan hiljaa hyva tullee. Ehka viimeistaan joulukuusta tanne viritellessa tulee kotoinen olo.

Nakoala uuden talon katolta.

Lapi syyskuun...

Syyskuu hujahti ohi niin etta paukahti. Siihen mahtui kaikenlaista, muunmuassa:

  • Akkilahto tyomatkalle New Yorkiin. Oli aika fantsua. Esiintyminen meni hyvin - hirveasti positiivista palautetta ja kokous saman asian tiimoilta oli ok, joskaan ei mikaan jarisyttava kokemus. Taa oli mun ensimmainenn kertani ikina paakonttorissa, joten oli mukavaa, kun vihdoin sai monille nimille kasvot. Oheistapaamiset oli hyvia ja tykkasin kylla New Yorkista muutenkin (viimeksi olin siella 15 v sitten keskella talvea...)
  • Tirpan mysteerikuume, joka talla kertaa paljastui oireettomaksi virtsatietulehdukseksi. Muutenkin syyskuu oli yhta loputonta rakatautia, taallakin.
  • Appivanhempien ja heidan kavereidensa vierailu. Oli tosi kivaa, vaikka ehdinkin viihdyttamaan vieratita aika havettavan vahan.
  • Samaan liittyen upea safari ja mukava viikoloppu paratiisissaarella (talla kertaa saa tosin ei suosinut yhtaan). En vielakaan nahnyt sita pirun leopardia... Toinen monkaan mennyt asia oli paluumatka, joka kesti mun huonosta reittivalinnastani ja Kampalan ruuhkista johtuen 9 tuntia! Maisemat oli kylla tosi hienot...
  • Muuttopaatos. Siis toiseen taloon Kampalassa. Kohta 5 kk ilman kuumaa vetta saa riittaa. Lauantaina on muutto ja kaikki on sen tiimoilta viela ihan levallaan. Uusi talo sijaitsee 400 metrin paassa vanhasta ja on aika ihana. Vuokrasopimus allekirjoitetaan tanaan.   
  • Vanheneminen. Olen ilmeisesti ollut taalla tarpeeksi kauan, kun kollegat hankkivat kakun ja kukkia, vaikka ei oollut eses tasavuosia. Yleensa naita hommataan paikallisille kollegoille, meille ulkkareille vahemman. Olin otettu.

Koska valiaikaisesta tulee pysyvaa?

Olen saattuneesta syysta pohdiskellut viime aikoina, milloin valiaikaisesta tulee pysyvaa. Huomenna nimittain ollaan oltu Ugandassa viisi vuotta. Puuh! Voin vannoa, ettei ikina ollut tarkoitus jaada tanne nain pitkaksi aikaa. Alun perin keikan piti olla vuosi, korkeintaaan kaksi. Niin se vaan on venynyt, eika loppua viela nay...

Ajattelin ennen, etta mikali olisin jossain maassa viisi vuotta, olisin varmaankin mielestani siella jo pysyvasti. Aika pysyvastihan me taalla ollaankin, siis verrattuna esim. moniin kollegoihin, jotka vuokraavat kalustettuja asuntoja, koska "lyhyen ajan takia ei kannata hankkia omia huonekaluja" - asunnot nayttavatkin todella valiaikaisilta. Tyypit tulevasti siis selkeasti vuodeksi tai kahdeksi ja paattavaisesti tekevat kaikkensa myos lahteakseen sen jalkeen. Meidan kotona nayttaa erittain pysyvalta ja erittain lapsiperheelta :D Siita huolimatta en tosiaankaan usko, etta oltais loppuelamaa (tai edes seuraavaa viitta vuotta) taalla, mutta aikataulu on aika avoin.

Ma olen miettinyt tata valiaikaisuus/pysyvyys dilemmaa myos silta kannalta, mihin kategoriaan itsei lasken kuuluvaksi. Itse maarittelen ekspatit valiaikaisest ulkomailla (lyhyemmin ja paluu mielessa) oleviksi  ja ulkosuomalaiset pysyvammin (lahina yhdessa maassa) asuviksi. Olen tahan asti aina pitanyt itseani enamman ekspattina, mutta viime aikoina musta on alkanut tuntua enemman ulkosuomalaiselta. Edelleenkin - meilla ei ole tarkoitus jaada ikuisiksi ajoiksi Ugandaan ja paluu Suomeen kolkuttelee takaraivossa, mutta nyt taas huomattavasti vahemman uuden hallituksen ja Suomen taloudellisen tilanteen vuoksi.

Miten te muut ulkomailla asuvat maarittelette itsenne? Oletteko siina toisessa maassa pysyvasti vai valiaikaisesti?    

Tunnustusta

Pitaa varoa, ettei tassa paase ylpistymaan. Blogitunnustuksia on liikeella ja mulle on osunut niita perati kaksi kappaletta viikon varrella. Jonna U antoi mulle Starlight Blogger Awardin ja akainen aiti puolestaan Liebster Awardin. Olen kovasti otettu, siita on vuosia kun viimeksi sain tunnustuksen!

Molemmissa on osapuilleen samat saannot. 


Here are the rules for the Starlight Blogger Award:

  1. Thank the giver and link their Blog to your post
  2. Answer the 3 questions given to you
  3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
  4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rule
Liebster Awardin saannot ovat seuraavat:
1) Kiitä sinut nimennytta bloggaajaa ja linkita hänen bloginsa.
2) Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3) Nimea ja linkita 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4) Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille.

Vastaan kysmyksiin mielellaan ja haastan muutaman bloggaajan mukaan, mutta epailen, etta mun lukulistallani olisi tarpeeksi blogeja, joilla olisi aktiivinen kirjoittaja :D Koska sain Jonnan haasteen ensin, vastaan niihin kysymyksiin eka.

1) Lasketko blogisi saamaa palautetta? Jos, niin mistä syistä?
2) Onko elämässäsi ollut yhtä suurta käännekohtaa, johon suhteutat elämääsi ennen/jälkeen-vertauksin? Mikä?
3) Millä kielellä haluaisit oppia ilmaisemaan itseäsi sujuvasti?

1. En. Ennen bloggaaminen oli paljon tarkeampaa ja silloin kyttasin palautetta tarkemmin. Nyt kun olen jo alistunut sille tosiasialle, etta palautetta ei oikeastaan tule, osaan elaa asian kanssa paljon paremmin.
2. On, sanoisin etta kolmekin sellaista. Ensimmainen ja ehka kaikkein merkittavin loppuelaman kannalta oli vaihto-oppilasvuosi Italiassa. Lyhyesti sanottuna jos en olisi viettanyt ko. vuotta, en nyt myoskaan olisi tassa. Toinen oli pitka-aikaisen puoliammattimaisen kilpaurheilun loepttaminen ja kolmas oli paatos lahtea Malawiin.
3. Haluaisin oppia uudestaan sujuvaa espanjaa. Sen aktinti ei varmaan veisi kauaa, mutta en vaan saa aikaiseksi ryhtya asiaan.

Sitten akaisen aidin kysymyksiin.

1. Miksi aloitit blogin kirjoittamisen?
2. Tilanne jossa olet voittanut pelkosi?
3. Oletko koskaan käynyt Venäjällä, missä?
4. Käveletkö rullaportaissa vai seisotko paikallasi?
5. Minkä harrastuksen haluaisit aloittaa?
6. Jos saisit ilmaisen kahden viikon lomamatkan, minne lähtisit?
7. Rakkain esineesi?
8. Mukavin kotiasu?
9. Runo jonka osaat ulkoa?
10. Mitä keräilet?
11. Paras hetki päivästä? 

1. Aloitin bloggaamisen aikanaan ihan vaan hetken oikusta - niin kun olen tehnyt suurimman osan muistakin elamani suurista paatoksista :)  Afrikka-blogin aloitin, koska halusin paikan, jossa jakaa kokemuksia isomman joukon kanssa.
2. Pelkoni? Ma en ole ihan varma, mika olisi hyva esimerkki. En ole kovin pelkaavaa sorttia ollut nuorempana enka ehka nytkaan. Olisko autolla ajaminen itse- hankin kortin vasta 30 vuotiaana ja ekan kerran liikenteeseen meno pelotti.
3. Olen, pari kertaa  Pietarissa. Eensimmaista kertaa se oli kylla Leningrad. Tokalla kertaa olin melkein kuukauden.
4. Kavelen. Olen karsimaton luonne. Sopii huonosti talle mantereelle.
5. Minka vaan, mihin loytaisin intohimon. En ole kokenut mitaan harrastusta kohtaan kiihkeaa kiinnostusta vuosiin ja kaipaan sita tunnetta.
6. Ehka Kapkaupunkiin. Rakastan paikkaa ja kahdessa viikossa siella ehtisi porrata just sopivasti, varsinkin kun vahan tuntee paikkoja. 
7. Kuva mun ristiaisista.  Se oli mun mummallani kaapin paalla. Kuvassa mina olen mumman sylissa kastemekossa ja kuvasssa on mukana kaikki 11 serkkua meidan perheen lasten lisaksi. Mumman kuoltua sain kuvan itselleni ja se on meilla nytkin nakyvilla.
8.Verkkarit!!!
9. Hollon tollon tontto, olet vesssanpontto. Muistaakseni se on Uppon Nallen keksima runo kun Uppista kiukuttaa? En osaa enka oikeastaan ymmarra runoja.
10. En mitaan erityista, silti kamaa tuntuu olevan vaikka muille jakaa. Ehka Marimerkon kukkarot voisi mainita.
11. Aamu - se hetki kun itse olen keittamassa puuroa/kahvia ja lapset heravat ja hopotellaan niiden kanssa. 

Ma lahetan Starlight Blogger Awardin seuraville blogeille: CT meets Helsinki, Panama ja Our Mothership Adventures ja Uusi elama Meksikossa ja kysyn seuraavaa:

1. Kadutko elamassasi mitaan?
2. Missa maassa haluaisit asua nykyinen kotimaasi poissuljettuna?
3. Mika on mottosi?

Kansallishymni

Viime ja tällä viikolla on sattunut useampi iso tapahtuma/kokous, missä on laulettu Ugandan kansallishymni. Tykkään hymnistä, se on tarpeeksi reipas ja tarttuva (paljon kivempi kuin Itä-Afrikan hymni joka laahaa ja on pitkä kun nälkävuosi). Mun tekisi aina mieli laulaa mukana, mutta en usko että se on sopivaa...?

Joko?

Adoptoimme koiramme yli kahdeksan vuotta sitten Malawissa.  Koirien edelliset omistajat olivat jenkkipariskunta, jotka suhtautuivat varsin huolellisesti uusien isantien etsintan. Ennen adoptointia sain koirat nimittain yokylaan (enimmaisella kertaa ennne miehen tuloa ja tokalla kertaa miehen paastya perille kesakuussa) ja vasta kun meidan yhteensopivuus oli todettu, annettiin koirat meille lopullisesti.

Koirista vanhempi, Sheeba on 100% Rhoodesiankoira ja Sheban tytar Tessa 3/4 Rhodesiankoir ja 1/4 Tanskandogi. Sheeban tarkkaa ikaa eivat tiedetty (koira oli tullut perheeseen "kayettyna"), sen arveltiin olevan 4-6 vuoden valissa. Tessan ika sen sijaan tiedettiin tarkkaan, Tessa oli yksi Sheeban 12 hengissa sailynesta pennusta ja meille tulleessan Tessa oli 1,5 v.


Muistan, kuinka pelkasin kuollakseni ensimmaisena yona yksin koirien kanssa, etta jattilaismaiset koirat hyokkaisivat yolla kimppuuni... Vahitelleen totuin koiriin ja koirat tottuivat meihin. Miehelle enstisena koiranomistajana tottelu oli kai helpompaa. Malawista tanne lahtiessamme meille oli selvaa, etta koirat tulisivat mukaan. Malawissa koirien lupien kanssa oli aikamoinen saato, sen sijaan koirien matka maitse ja paperisota tasa paassa sujuivat kohtuullisen iisisti (tai ehka aika on kullannut muistot!)

Tessa ei oikein ikina ole kunnolla aikuistunut, mutta Sheebasta nakee, etta vanharouva alkaa olla tiensa paassa. Joka lomalle lahtiessa kotiinpaluussa on eniten jannittanyt, elaako Sheeba viela. viime aikoina ollaan alettu pohtia yha tiehenevassa maarin, joko olisi aika armahtaa koira ja kutsua elainlaakari antamaan piikki. Koiraan ei tunnu sattuvan, mutta nako ja kuulo ovat aikalailla pois, tasapainon kanssa on vahan niin ja nain ja ruokahalua loytyy yha, mutta usemmin kuin ennen ruoka tule sulamattomana ulos. Ma en ole koskaan joutunut tekemaan oman lemmikin kohdalla tata paatosta ja vaikka se on vaistamatta edessa, ellei luonto toimi ensin, paatokesn lopullisuus hirvittaa.

Ehka tassa on viela muutama yhteinen viikko edessa. Kuukausista tuskin on enaa kyse.


Kielipuoli

Meidan esikoinen, Tirppa, on nyt kuusivuotias eika ole ikina asunut Suomessa. Lasta voisi varmaan luonnehtia kaksikielikseksi - meidan kotikieli on tietysti suomi, mutta on kasvanut ensin englanninkielisen lastenhoitajan kanssa ja 3,5 vuotiaasta ollut englanninkielisessa paivakodissa/koulussa. Koska Kampalassa on (ollut) hyvin vahan muita suomenkielisia lapsia, lahes kaikki Tirpan kaverit ovat olleet englanninkielisia jo ihan pienesta. Tirppa oppi lukemaan (koulun preppauksen johdosta lahina...) nelivuotiaana ja nyt englannin kielen lukeminen ja kirjoittaminen on mennyt huimasti suomeksi lukemisesta ohi, vaikka sitkeasti tytto kylla lukee itsekseen kuvallisia suomenkielisia kirjoja.



Meilla luetaan kirjoja aaneen lapsille enimmakseen suomeksi ja katsellaan suomenkielisia dvd:ita. Tirppa kysyy sanoja, joita ei ymmarra ja vaikeita kasitteita koitetaan selittaa. Lapsia kannustetaan puhumaan myos keskenaan suomea, vaikka molemmilla on itsekseen leikkikielena helposti englanti. Suomessa kaydaan lomilla saannollisesti, myos kielitaidon vuoksi.  Tirppa ymmartaa suomea hyvin ja puhuu sita kohtuulisesti - tosin melko vakevalla aksentilla ja sanoja ja verbeja aika jannasti taivuttaen...

Silti musta tuntuu, etta Tirppa alkaa olla vahan kielipuoli suomen suhteen. Se ilmenee erityisesti siina, etta tyton on todella vaikeaa ymmartaa sanoilla olevan useampi merkitys ja etta usein han ei kyksene seuraamaan, kun selitan kasitteita/sanoja. Viikonloppuna meilla tuli useampi sellainen kohtaus, etta Tirppa pyysi selvennysta johonkin, mutta alkoi puolessavalissa selitysta huutaa "ma en ymmarra mitaan, ma en ymmarra mitaan!" Siihen ei auta helpompien sanojen kaytto eika selitystavan muuttaminen. Joskus ymmarrykseen auttaa englanniksi selittaminen, mutta valilla tuntuu, etta suomeksi tytolle tulee myos henkinen blokki.

Onko kenellakaan vinkkeja suomenkielen kehitamiseen? Kevaalla tanne onneksi muutti samanikainen puolittain suomalainen tytto, joten vihdoin Tirpalla on muutakin suomenkilista seuraa kuin oma perhe. En vaan ole ihan varma, kuinka paljon kahden kielipuolen suomenkielinen juttelu kielitaitoa edistaa :D

Kaikkeen tottuu, paitsi...

Kaikkeen tottuu. Jopa siihen, etta nyt liki kahteen kuukauteen meilla ei ole ollut kuumaa vetta. Mokkifiilikset jatkuvat edelleen, mutta heppi otsassa alkaa kasvaa uusiin mittoihin. Jopa siina maarin, etta ollaan nyt aika vakavasti puhuttu muuttamisesta. Vuokraisannalla/emannalla ei ole ilmeisesti aikomustakaan vaihdattaa meidan lamminvesivaraajaa - lupauksista huolimatta. Viime viikolla pistin jo ukaasin vuokranalennuksetsa, mutta siita huolimatta mitaan ei ole tapahtunut. Tai no joo, tuli kylla uusi lupaus, mutta ketaan tai mitaan ei meidan totntilla ole nakynyt.

Lauantain iltakavelylla bongailtiin talojen porteista "House to Let" kyltteja ja eilen surffailin valittajien kotisivuja. Yhdet kaverit on muuttamassa tasta lahelta toiselle alueelle syyskuussa ja ma olen katsellut niiden taloa silla silmalla. Muuttaminen ei ole ikina kovin hasukaa, mutta taalla sen voi sentaan suorittaa helpolla tavalla ilman etta menettaa kaikkia rahojaan. Viimeksi muutettaessa kaytettiin muuttofirmaa, jotka pakkasivat, muuttivat ja purkivat kaiken - muutamassa tunnissa. Niinpa en koe, etta muutto olisi ajatuksena mitenkaan mahdoton, mikali vuokraisannat eivat nyt akkia skarppaa.

Nykyinen kotikatu meidan portilta nahtyna. Kavereiden talo on 
oikealla olevasta kulmasta tieta ylos. 


Lomatunnelmissa - taas

Tajusin eilen, etta voin tietenkin ottaa lomaa heina/elokuussa, vaikka ei tana vuonna matkustettaisikaan Suomeen. Sain kimmokkeen itse asiassa Tirpalta, joka tiistaina kysyi "koska sun ei taas tarvi menna toihin...?" Koska lomapaivia on kertynyt perati kahden viikon verran, voin hyvikin ottaa viikon tai vaikka ylikin ja viettaa aikaa perheen kanssa.

Itse haluaisin matkustaa jonnekin. En valttamatta (tai oikeastaan yhtaan) ulkomaille, koska lentolippujen hinnat ovat pilvissa kesakauden vuoksi - oli suuntana ihan mika vaan. Sen sijaan koitan kovasti saada miesta innostettua matkustamaan Ugandassa. Kyselin jo kavereilta vinkkeja kaikkiin ihaniin kohteisiin ja niita tuntuisikin olevan pilvin pimein. Ensin ajattelin haluta takaisin Pineapple Bayhin, mutta ehkapa talla kertaa voisimme jopa menna jonnekin kauemmas.

Saimme nimittain 50% alennuskupongin paratiisisaaren keikasta mihin hyvansa saman firman neljasta upeasta lodgesta. Meidan saarella ollessamme vesipumppuakin pyorittava generaattori meni rikki ja vietimme kaytannossa kaksi paivaa ilman sahkoa ja vetta. Se ei tosin lomaa haitannut yhtaan, mutta koitin kerrankin ajaa omaa asiaani ja lahetin jalkikateen firmalle erittain kohteliaan sahkopostin kysyen kompensaatiota. Onneksi lahetin, lodget eivat ole halvimmasta paasta ja saasto seuraavasta reissusta on tuntuva.

Nyt pitaisi enaa paattaa, mille paiville lomani varaan ja minne (jos minnekaan) mennaan!

Kilpasilla

Hyppasin eilen uima-altaaseen illansuussa pitaakseni Tirpalle seuraa. Vesi oli kohtalaisen lamminta, mutta lammetakseni kunnolla ehdotin Tirpalle pienta uimakilpailua. Ensin Tirppa eparoi, mutta suostui kuitenkin. Matkaksi otettiin viisi kertaa altaan paasta paahan (allas on siis vahan reilu viisi metria pitka), eli siis noin 50 meteria yhteensa. Ajattelin, etta loysailen, jotta kilpailusta tulisi tasavakisempi, mutta etta ehka antaisin Tirpan voittaa kuitenkin.

Oh well... Aloitin rennosti, mutta jo kahden allasmitan jalkeen oli selvaa, etta joutuisin uimaan ihan kunnolla. Siltikaan en saanut Tirpan etumatkaa kiinni ja havisin ihan reilusti. Sisuunnuin haviosta ja pyysin revanssia. Tal;la kertaa Tirppa vaati, etta otan etumatkaa (!!) Etumatkasta huolimatta havisin taas. Sisuutuneena vaadin viela yhden revanssin, mutta matkaa lyhennettiin kolmeen kierrokseen. Ja vaikka kaikkeni yritin, havisin.

Nyt on pakko alkaa harjoitella aktiivisesti, en halua havita uudestaan :D

Sudenkorentoja

En ole viela taysin sisaistanyt, koska on se vuodenaika, etta valtavia sudenkorentoja tulee kiusaksi asti sisalle. Tai siis tiedan, etta esimerkiksi juuri nyt on sellainen aika, mutta sita en osaa sanoa, tapahtuuko tama aina heinakuussa vai saan muuttuessa sateisesta kuivaksi vai liittyyko se johonkin muuhun.

Sudenkorentoja on kiva katsella ulkona. Sen sijaan niiden katselu ikkunalasien ja hyttysverkon valissa on vahemman kivaa. Meilla on sellaiset hassut paloina vaakasuorassa kaantyvat ikkunat, sellaiset jotka aukeavat vain vahasen. Ikkunan ja ikkunan ulkopuolella sijaitsevan hyttysverkon valista on haasteellista saada pois mitaan pienta, puhumattakaan suurista, siis n. 10 cm pitkista sudenkorennoista. Jotenkin sudenkorennot kuitenkin paasevat valilla satimesta itsekseen ja lentelevat pain seinia, kopsahdellen kovaa aina tormatessaan.

Koirista nuorempi, Tessa, menee ihan sekaisin korennoista ja jahtaa niita pitkin taloa vinhasti. Pahaksi onneksi Tessa on myos valtavan kokoinen ja hypahtaessaan ulkoapain ikkunaa vasten onnistuu aika tehokkaasti rikkomaan hyttysverkkoa. Toivottavgasti korentokausi loppuu akkia, tai muuten meilla ei kohta ole enaa verkkoja ikkunoissa.

Jaha

Taas mennaan.

Siis poliittisesti. Vaalit on ensi helmikuussa ja kisailu on epavirallisesti naemma jo alkanut. Kaksi istuvan presidentin suurehkoa suosiota nauttivaa kannattajaa on pidatetty. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Katotaan, kaunako menee, ennen kuin paikalliset kahinat alkavat.

Veikkaan huomista.

Paratiisissa

Kaikki huolet ja murheet haihtuivat kuin tuhka tuuleen viikonloppuna.

Aitini on kylassa ja halusimme poistua Kampalasta jonnekin tuulettumaan. Edellisella vierailulla paasimme "perati" Entebbeen saakka, nyt oli tarkoitus lahtea vahan kauemmas. Alun perin ajattelimme Jinjaa, silla ketaan ei huvittanut istua autossa muutamaa tuntia pidempaan. Jostain sain kuitenkin paahani, etta voisimme kokeilla Pineapple Bay-nimista majataloa Bulagon saarella, n. tunti Kampalasta veneella.




Onneksi kokeilimme. Loysimme nimittain ihan taydellisen paikan, jossa sielu lepasi ja kaikki arkiset murheet tuntuivat kovin kaukaisilta. Siita huolimatta, etta paikan generaattori lavahti n. tunti saapumisemme jalkeen, eika paikassa ollut sahkoja eika juoksevaa vetta ennen sunnuntaiaamua. Jopa pohdinta siita, missa kannattaisi asua ja mita pitais tehda tyoksi tuntui kepealta eika asuinmaan valinta enaa siina hetkessa ahdistanut.





Nyt jaksaa arkea taas hetken verran paremmin!

Kesablues

Kuvitelin, etta kesa Kampalssa sujuisi tosta vaan, kun kerran toukokuussa paastiin pitkalle lomalle. Vaan viela mita. Koulut loppuivat viime viikolla ja saman tien alkoi vilkas muuttoliike. Itsellakin alkoi matkakuume vaivaamaan, mutta vaikka kuinka etsiskelisin, liput ovat nain myohaan ostettuna aivan jarkyttavan kalliita - oikeastaan ihan minne vaan. Malawiin ja Sambiaan paasisi kohtuulliseen hintaan, mutta siella on tahan aikaan niin kylmaa, ettei matkustamisessa ole mitaan jarkea. Eipa kai auta kun purra hammasta ja suunnitella jotain upeaa lomaa syksylle.

Lapsilla on toistaiseksi viela tekemista, vaikka leikkitrefiporukasta kaikki lahtivatkin jo lomalle. Tirpalla on kesakoulua (=kesaleiria paivatoimintana) pari viikkoa ja Pikkusiskokin liittyy joukkoon ensi viikolla muutamaksi paivaksi. Sen jalkeen tekemista ei sitten lienekaan moneen viikkoon. Saapa nahda, miten paivat saadaan kulumaan, etenkin kun itsella on toissa taas haipakkaa ja paivat venyvat tahtomatta.

Elekieli

Kyselin aamulla Tirpalta jotain ja ihmettelin, kun en saanut minkaan sortin vastausta. Vasta hetken paasta tajusin, etta tyyppi kohotteli kulmiaan merkitsevan nakoisesti. Sanoin, etten ymmarra ja Tirppa ei voinut kasittaa, etten tieda kulmien kohottelun tarkoitusta. Sehan oli tietysti myontava vastaus. Siihen kuuluu myos huulien mutristaminen, mika Tirpalta jai viela vahan puolitiehen ja siksi viesti jai vaillinaiseksi.

En ole tajunnutkaan, kuinka paljon minakin olen itseeni imenyt eleita ja ilmeita (ja aannahdyksia...) taalta. Jos ihan totta puhutaan, ma olen kokonaan lakannut kiinnittamasta huomiota paikalliseen elekieleen, koska siita on tullut niin luonteva osa itsea. Vieraileva kaveri monta kertaa huomautti nimenomaan tosta kulmien kohottelusta, mutta en oo sitakaan osannut hammastella yhtaan pitkiin aikoihin.

Hautajaisissa

Olin eilen hautajaisissa.  Pitkaaikaisen tyokaverin sisko kuoli perjantaina ja vaikka en siskoa ikina ollut tavannutkaan enka hirvan usein hautajaisissa kay, tein poikkeuksen. Mahdollisuuksia hautajaisiin toki olisi runsaasti, mutta jotenkin en ole saanut motivoitua itseani kaymaan kaukaisten kollegojen sukulaisten hautajaisissa (siis tyyliin jonkun muun osaston assarin miehen aidin), vaikka toki mielellanhan muzungu hautajaisissa nahtaisiinkin.

Hautajaisseremonian (tai lahina puheiden) aikana oli hyvin aikaa pohdiskella omaa elamaani. Kollegan sisko oli ilmeisen menestynyt ihminen, ei pelkastaan opinnoissaan ja urallaan,vaan myos muilla elaman aloilla ystavana, aitina ja vaimona. Tokihan hautajaisissa aina puhutaan vainajasta kauniisti, mutta puheista valittyi ihan oikeasti hieno ihminen.

Se sai mut miettimaan, mita omissa hautajaisissani sanottaisiin, jos nyt kuolisin. Puheissa mainittaisiin varmaan menestys tyoelamassa ja muinaiset saavutukset muilla elaman alueilla, mutta mita musta sanottaisiin ihmisena? Lahina talla hetkella tulee mieleen kuvaus "takakirea sohvaperuna", "hymyton tosikko", "ei tee muuta kun kay toissa". Just just, aika ankea kuva.

Kuulostaa varmaan aika kamalalta, mutta hautajaisten suurin anti itselle ei ollut kuolleen sureminen (tai niin kun kirkossa joka puheessa sanottiin, elaman juhlinta). Hautajaisten suurin oivallus oli se, etta en ole sellainen ihminen kuin haluaisin olla. Ei kai kukaan ole ihan justiinsa sellainen kuin haluaisi, mutta omalla kohdalla ristiriita on aika iso. Kuvittelisin (ehaka naivisti?), etta tasta oivalluksesta saattaisi olla jotain apua tulevaisuuden mietinnassa. Ehka tyo-ja asuinpaikan mietinnassa mun pitaisikin miettia, missa ja minkalaisessa tyossa voin kehittya vahan enemman sellaiseksi tyypiksi, joka haluan olla.

Mokkifiilis

Eipa haittaa, ettei paase tana kesana Suomeen ja mokille. Meilla on ollut mokkifiilis, tai tarkemmin sanottuna mokkisaunafiilis reilun viikon. Kuumavesivaraaja sanoi lopulliset hyvasti -  kaikki tiivisteet falskasi ja vesi lainehti pitkin eristeita, lisaksi automaattinen tayttosysteemi alkoi falskata, joten sailio vaan jatkoi tayttymistaan vuotaen iloisesti yli.

Niinpa meilla lammin vesi ollaankin saatu keittiosta, joko vedenkeittimesta tai hellalta lammitettyna. Siita vesi on sitten perinteiseen tyyliin kannettu kylppariin ja peseytyminen on suoritettu joko pienella astialla kaataen (oikeaoppista nappoa ei ole tarjolla) tai kylpemalla paljusssa (lapset). Ma olen ollut sissi ja peseytynyt aamuisin kylmalla vedella, mutta viikonloppuna oli pakko tukanpesua varten lammittaa vetta, kun hiukset alkoivat olla karsineen nakoiset.

Saa nahda, kauanko tata riemua riittaa. Vuokraisannasta ei ole ollut mitaan nakohavaintoja viime viikon tiistain jalkeen, jolloin han lupasi "pikaisesti lahettaa korjausmiehen". Sita odotellessa.

Public Holiday

Toukokuu oli ja meni. Kovatulehdus kesti lentamisen ja parani lopulta (vaikkakin hitaasti). Loma Suomessa oli ihana - tehtiin kaikkea tosi tavallista, mutta meille hurjan eksoottista. Paastiin pyorailemaan, mika oli ihanaa ja mina patistin kaikki kirjastoon, joka olikin sitten lapsille hitti.

Tanaan Ugandassa vietetaan marttyyrien paivaa. Meilla paikallisista yleisista vapaapaivista vietetaan kymmenta, eika taman paivan vapaa valitettavasti kuulu listalle. Samoin ensiviikkoinen sankareiden paiva (Heroes Day) jaa meilta juhlimatta. Yleensa vapaapaivina tyoskentely on hurjan tuotteliasta - sahkoposti ei piippaa eika kukaan soita. Tanaan en kuitenkaan saa oikein jutun juuresta kiinni. Ehka tilanne parantuu iltapaivalla.

Toimeliaisuuden puute johtunee enimmakseen siita, etten vielakaan tieda, miten uudessa tyossa kavi. Luulin tietavani jo ennen lomalle lahtoa, vaan ei. Sitten luulin tietavani ennen lomalta paluuta, vaan ei. Sitten mulle ilmoitettiin, etta viime tiistaina viimeistaan tulisi tieto, mutta ei sittenkaan. Nyt ei enaa ole ilmoitettu mitaan. Kyselinkin jo tiedon peraan, mutta siihenkaan ei ole vastattu. Ihan hirvean hyvaa kuvaa tama ei tietenkaan anna ko. tyoantajasta. Itsella alkaa olla aika nihkeat fiilikset sen duunin suhteen, mutta paa ei kykene sulkemaan asiaa pois, ennen kun lopullinen vastaus on tullut.

Ai ai ai...!

Voihan venaja. Pitkittynyt flunssa paatti sit nyt TANAAN aitya korvatulehdukseksi. Poskionteloita on jomottanut jo pari paivaa, mutta mulla ne ei ikina arry kunnolla, joten ajattelin, etta se oli vaan pelkaa flunssan jalkimaininkia.

Olin koko paivan yhdessa kokouksessa, mutta jouduin menemaan loppuiltapaivasta sielta viela toimistolle. Autossa korvaa alkoi pakottaa ja toimistolle paastya sita sarki jo ihan kunnolla. Onneksi meidan lahelle on avattu uusi klinikka vahan aikaa siten, joten saatoin kotimatkalla poiketa siella. Avot, korvatulehdushan se ja mahdollisesti myos poskiontelo tulehtuneena tai tukossa ainakin.

Eipa silla muuten niin valia, mutta kun huomenna pitaisi taas lentaa... Ou jee. Ja nyt korvaa sarkee aivan hillittomasti. Puuh.

Flunssakausi

Sadekauden alkamisen jalkeen taalla on alkanut myos flunssakausi. Mulla on mennyt laskut sekaisin siita, kuinka monta flunssaa meilla on jo sairastettu, silla kun yksi paranee, toinen sairastuu tai ainkin saa jonkun jatkotaudin. Tirppa titty tuo tauteja koulusta jatkuvalla syotolla, mutta nyt myos Pikkusisko on omien leikkitreffiensa kautta onnistunut haalimaan jotain eri bakteerikantoja taloon.

Eihan meista kukaan ole parhaimmillaan flunssaisena, mutta Pikkusiskon sairastaminen kiristaa kylla kaikkien pinnaa. pahin uhmaika taitaa olla jo ohi (ehka?), mutta erittain rakaisena ja vasyneena lapsi koettelee kaikkien kestavyytta olan takaa. Varsinkin kun itsellakin olo on vasta alkanut vahan parantua, en jaksa yhtan kunnella sita suuren luokan draama siita, kuinka "Tirppa otti ton lelun ensin". Tana aamuna tyyppi huusi aivan taysia "sina juot nyt kahvia, sina HALUAT kahvia". Jep.

Meilla on hirvea yritys saada kaikki suunnilleen terveiksi talla viikolla horisontissa haamottavaa kotilomaa varten. Meilla saa kerran kahdessa vuodessa maksetun loman, jonka voi ottaa, kun kotilomapisteita on 24 (niita kertyy yksi kuukaudessa), mutta lomalta pitaa olla palattuna vahintaan 6 kk ennen sopimuksen paattymista. Meille lomaikkuna oli tana vuonna auki 18.4-30.6 ja koska Tirpan koulussa on kesakuussa aina vaikka mita happeninkia, halusin ottaa loman nyt. Olisi kiva paasta nauttimana lomasta ilman, etta joku on totaalisen raka poskella, mutta saas nahda, mita kay.

Edit. Taa on mun 100. postaukseni. Hip huraa :D

Balettitunnilla

Tirppa kiinnostui viime syksyna baletista, joten uuden lukuvuoden alkaessa ilmoitimme hanet koulun balettikerhoon. Kerhossa innostus kuitenkin laantui akkia, periaatteessa siella oli kai ihan kivaa, mutta siella kuulema odoteltiin omaa vuoroa liian kauan. Paha sanoa, kun en koskaan nahnyt yhtaan kerhotuntia. Lukukauden loputtua Tirppa kuitenkin ilmoitti pattavaisesti, ettei enaa halua balettikerhoon uudestaan viimeisella lukukaudella.

Tiistaina yhden Tirpan kaverin aiti tekstasi ja kysyi, olisiko Tirppa kiinnostunut menemaan hanen tyttarensa kanssa samalle balettitunnille lauantaisin. Olin vahan epailevainen, mutta ihmeekseni Tirppa innostui asiasta. Niinpa tanaan sitten treffasimme ajo-ohjeiden puutteessa ja ajoimme balettitunnill perakanaa.

Olin olettanut, etta tunti pidettaisiin tanssikoulussa, mutta ohjava auto kurvasikin omakotitalon pihaan. Perilla talon sisaankaynti oli takaovelta ja keittion kautta suuntasimme toiseen kerrokseen. Yhteen erittain runsaasti koristeltuun huoneeseen oli raivattu tilaa kahdelle tangolle ja keskilattialle. Ovella meita oli vastaanottamassa vanhahko ranskalainen madame korkokengissaan ja liehuhameissaan. Opettaja vaikutti ihan ystavalliselta, mutta oli mm. sita mielta, etta Tirpan ja kaverin pitaisi kayda erillisilla yksityistunneilla, koska ovat jo niin vanhoja...

Tunnilla oli kuulema ollut oikein kivaa. Madame oli ollut vahan ankara - "mutta vaan niille jotka puhuivat". Ensimmaisella tunnilla oli keskitytty ensisijaisetsi sormien oikeaan asetteluun. Kuulostaisi silta, etta madame saattaisi hyvinkin kuulu siihen "vanhaan, hyvaan" koulukuntaan, joka oikoo polvia lapsimalla :D Mutta niin kauan, kun tanssiminen on Tirpasta kivaa, kaykoot - vaikka sitten vanhan koulukunnan tunneilla.  

Simaa ja tippaleipia

Luettuani yhdesta blogista siman teosta, mun alkoi tehda ihan hirveasti mieli simaa ja tippaleipia. Aika harvoin nykyaan enaa tulee mitaan hillittomia himoja suomalaista ruokaa kohti. Tuliaisiksi tai matkoilta tuotu ruisleipapaketti kestaa pakastimessa nykyaan viikkoja ja muutenkin matkalaukkuun ei enaa tarvitse tunkea juuri mitan ruokatarvikkeita (kovaa salmiakkia, missa salmiakkijauhoa sisalla lukuunottamatta). Joskus tulee mukaan raahattua jotain omituisia asioita ja kaikki kylla syodaan, kuten syotiin tuliaisiksi saatu mammikin, mutta se himo on laantunut. Toista oli Malawissa, missa ruokatarvikevalikoimat olivat niin heikot, etta jo viikkoja ennen lomaa alettiin suunnittelemaan, mita kaikkea aiottiin syoda. Pahimpiin himoihin mies pyorayttaa lihapiirakoita kerran vuodessa ja sen jalkeen ei enaa teekaan mitaan erityista mieli.

Simaa olisi kuitenkin saatava! Nythn on sellainen harmillinen tilanne, etta koska lahdetaan pistaytymaan Suomeen vappuna, ei sima taida ehtia. Toivottavasti kaikki sukulaiset ja tutut ottavat tasta vieststa onkeensa ;)

Passion

Susan, meidan uusi lastenhoitaja (mitenkohan pitkan ajan jalkeen me jatetaan toi "uusi" etuliite pois?) oli viime viikolla kayttanyt passionhdelmat pois pilaantumasta. Me aina ostetaan niita, mutta pussista ei tule kaytettya kuin murto-osa ja loppu homehtuu alta aikayksikon. Se oli tehnyt niista aivan passion-mehua. Taalla saa ko. mehua joka paikasta lapi vuoden, mutta hirvean usein se on liian voimakasta tai sita on makeutettu paikalliseen suuhun sopivaksi.

Mehu oli about taydellista ja siita eteenpain meilla onkin ollut jaakaapissa kannullinen mehua odottamassa. Sen tekeminen ei ole kauhean vaikeaa tai vaivalloista, mutta ma en ole siltikaan saanut ikina aikaan. Vahanko ihanaa, miten ma en ole tajunnut tata aikaisemmin?!

Jatko-osa

Mun pitaisi parhaillaan tehda siihen tyohaastettaluun liittyvaa teknista jatko-osaa, mutta en mitenkaan jaksaisi. Vahan teki mieli sanoa, etta pitakaa tunkkinne, kun viikko haastattelun jalkeen mulle ilmoitettiin, etta "ai kato, me kysyttiin niin ymparipyoreita, ettei me tiedetakaan sun teknisesta osaamisesta kauheasti". Ko. haastattelussa oli myos heidan omaan (melko kehnoon) dokumenttiin perustuva esitys.

No, koska ei ole tapana jattaa tallaisia haasteita kesken (vaikka sitten lopussa kieltaytyisin tarjotusta paikasta) pakkohan tata oli viela yrittaa. Viime viikon olin kentalla, joten sovittiin, etta teen tehtavat talla viikolla. Tehtavaan annettiin 72 tuntia aikaa eli kaytannossa kolme iltaa. Eika tama hupi tahan lopu - ensi viikolla tai sita seuraavalla on viela toinen skype-haastattelu.

Taytyy sanoa, etta ei mihinkaan rooliin aikaisemmin ole nain kovasti syynatty. Ja saahan sita syynata, mutta vahan on hommasta mennyt maku, kun se on olut vireilla tammikuun lopusta. Paree olla pramea duuni...

Yhta ihanaa

Kentalla oli yhta ihanaa ja raskasta kuin ennenkin. Olen ehka maininnutkin, etta olen nykyaan muiden hommieni lisaksi myos vastuussa opetusalan interventioista West Nile-nimisella alueella, jonne on asutttu n. 150,000 etela-sudanilaista pakolaista. Ugandan varsin edistyksellisen pakolaislain mukaan pakolaisia ei laiteta leireihin, vaan heidat asutetaan tietyille aluieille paikallisvaeston joukkoon.

Tama oli nyt 4 (vai viides?) visiittini alueella sitten viime vuoden helmikuun. Muutos on tosi huikea. Ensimmaisella visiitillani reilu vuosi sitten alueella oli epamaarainen valtava telttakyla. Nyt sinne on muodostunut ihan oikeita kylia tai paikallisittain trading centreita, joiden ymparilla on suorastaan pieni kaupunki. Seka UNHCR etta UNICEF ovat rakentaneet kymmenittain pysyvia rakennuksia ja monin paikoin pakolaisalueet nayttivat tosi paljon varakkaammilta kuin laheiset paikalliset kylat. Pysyvia rakennuksia siksi, etta isolla osalla pakolaisista ei ole aikomustakaan lahtea takaisin Etela-Sudaniin kovin pian. Lyhimmat arviot oleskelusta ovat 5 vuoden luokkaa, mutta uudet arviot osoittavat ennemminkin 8-20 vuoden oleskeluun.

Kenttamatkat ovat tosi rasittavia, mutta aina todella antoisia. Tai lahes aina - vahiten saan irti niista reissuista, jolloin pitaa osallistua johonkin isoon kokoukseen tai seurata paikallista koulutusta. Pari tuntia on okei, mutta sen jalkeen alkavat seka pers etta aivot puutumaan. Nyt oltiin onneksi oikella kenttamatkalla ja kiersimme neljan paivan aikana lukuisia kouluja ja paivahoitopaikkoja. Varsinkin Aruan districtissa Etela-Sudanin ja Kongon kainalossa maisematkin olivat huikaisevia, joten matkasta jai hyva fiilis.

Kirsikkana kakun paalla Aruan opettajankoulutuslaitoksen rehtori lahjoitti hienon paikallisen melkkokankaan ja 5 (!!!) litraa hunajaa kiitokseksi pitkaan jatkunesta hyvasta yhteistyosta. Olin aika otettu.

Yli viidesosa

Taas merkkipaivia.

Enpa olisi uskonut tata lahtopostausta kirjoittaessani, etta 8 v myohemmin olisin yha Afrikassa. Kuvitelkaa, yli viideosa mun elamastani. Se on ihan pirun pitka aika, varsinkin kun alkuperainen suunnitelma oli maksimissaan kolme vuotta. Tahan voisi vaan todeta, etta niin se elama yllattaa.

Edit. Tajusin, etta eihan se ole liki viideosa vaan YLI viidesosa. Josses.

Tien paalla

Ihan just kohta hyppaan firman autoon ja lahden taas huristelemaan kohti pohjoista ja etela-sudanilaisia pakolaisia. Kenttamatkoilla pitkat automatkat on olennainen osa reissua, mutta ai etta odotan sita hetkea, kun Adjumanin kiitorata (tai ruohokaistale lahina) avataan liikenteelle. Nyt matkaan pitaa varata yhteen suuntaan 7-8 tuntia, kiitoradan avautuduttua matka on alle tunnin. Nykyisilla matka-ajoilla ei ole mitaan jarkea tehda neljaa paivaa lyhyempia reissuja, lentamalla voi hyvinkin tehda vain kahden yon pikku kiepautuksen.

Lomalla kotona

Paasiaisloma on ollut siita ihana, etta olemme kerrankin olleet kotona. Yleensa (liian usein) matkustamme lomilla. Matkuastaminen on mukavaa, mutta unodan liian helposti, kuinka ihanaa on viettaa loma-aikoja myos kotosalla. Kaksi ekaa paivaa meni tyoviikosta toipuessa, mutta eilen alkoi jo tuntua silta, etta olen lomalla. Tanaan sainkin yllattavan tarmopuuskan ja kuuakusi kaupalla vaihtamista odottaneet verhot vaihdettua ja taulujen paikkoja muutettua. Nythan taalla nayttaa ihan uudelta taas!

Perinteita

Meille on muotoutunut vuosien varrella jo useampia omia perinteita. Osa on omaa (suomalaista) perua - esimerkiksi nyt paasiaisena meilla oli, kuten aina, lammasta, valkosipuliperunoita, pashaa ja pullaa ja paasiaisvalmisteluihin kuului munien maalailua/koristelua. Osa perinteista taas on enemman kansainvalisen koulun kautta muualta. Niinpa meilla jo kolmatta vuotta putkeen oli aamulla myos Easter Egg Hunt - paasiaispupu (!!) oli kaynyt piilottamassa suklaamunia puutarhaan ja lapset etsivat niita into piukassa.

Harmittelin just, etten ole taman enempaa kodinhengetar/puuhastelija/askartelija. Kavin yhden espanjalais-dominikaanisen perheen kodissa ja vaikka tiesin etukaten perheen aidin olevan tehokkaan kehitysyhteistyontekijan lisaksi myos tosi innostunut kaikesta puuhastelusta, olin visiitin jalkeen tosi lamaantunut. Koti ei vaan ollut ihana (ei silla lailla suomalaisen kliinisesti ihana, vaan siella nakyi oma kulttuuriperima, edellinen kotimaa Egypti ja Uganda) ihanana yhdistelmana. Lisaksi perhe oli varkannyt perinteisia ja uusia paasiaiskoristeita, jotka oli tietty aseteltu tosi kivan nakoisesti esille.

Musta olisi ihanaa, jos saisin aikaan vahan enemman perinnejuttuja lasten kanssa ja jaksaisin askarrella ja puuhastella loputtomiin. Meilla oli mun lasuudenkodissa vaikka mita perinteita, joita olisi (ainakin soittain) tosi kivaa jatkaa. Valitettavasti olen tyon ulkopuolella aika laiskanpulskea ja sain tana vuona tosissaan potkia itseani liikkelle, etta saataisiin edes ne munat maalattua. Ehka taa kuitenkin menee nain ihan hyvin ja tasta sekametelisopasta muodostuu lapsille ne omat tarkeat perinteet - tyyliin Paasiaispaivana AINA mennaan uimaan. Toivossa on hyva elaa.

Harjaa hampaat, huuhdo suu - hammaspeikko karkottuu!

Tekisi mieli etsia joku sopiva engalnninkielinen loru hammashygieniasta ja alkaa lallatella sita.

Koulutetut paikalliset ovat hyvin siistia sakkia. Meilla toissa naiset keskimaarin ovat huomattavasti huolitellumpia kuin mina - kaikilla on puunatut kynnet ja laiteut tukat ja monilla koruja ja huoltiteltu meikki. Miehetkin nayttavat siisteilta puvuissaan ja sheivatuissa ja kiillotetuissa kaljuissaan. Niinpa en voi tajuta, miten samaa puunaamisen astetta ei voi ulottaa myos hammashygieniaan?!?!?! Ei ole kerran tai kaksi, kun olen joutunut pidattamaan hengitystani keskustelukumppanin suun loyhkatessa metrien pahan. Hyi yok!!!

Jannitavalla tavalla samaa tosin huomaa tuolla Tirpan koulussakin. Yksi Tirpan parhaista kavereista on italialainen kuusivuotias tytto. Tyton aitijust selitti mulle, kuinka olikin kurjaa, etta tytolla oli hammastarkastuksessa seka svvia reikia ja ientulehdusta. Ja kuinka hammaslaakari oli taas joutunut paikkamaan sen hampaita (en oo ihan varma, pitiko joku hammas jopa kiskoa irti...). Kiesus. Itsellakin on ollut paljon reikia, mutta ei todellakaan alkaen noin pienesta. Kyllahan Tirpallakin joskus jaa hampaat pesematta, mutta yleisesti ottaen kaksi kertaa fluorihamastahnalla on normi.

Haastis

Vihdoin tyohaastattelu on takana. Sita on lykatty aina vaan, alunperin sen vuoksi, etta mun piti menna Nairobiin haastattelua varten. Lopulta paiva saatiin sovittua ja viime hetkella paikkakin muuttui niin, etta se tehtiinkin Skypen valityksella.

En vielakaan viitsi mainita organisaatiota johon haen nimelta. Tehtava olisi ko. instanssin Saharan etelapuoleisen Afrikan aluetoimistossa (tosin fyysisesti sita voisi tehda taalta), tittelina olisi Education Portfolio Manager. Organisaatiossa on vahan sisaista erimielisyytta siita, tarvitaanko pestiin koulutusalan asiantuntijaa vai bisnes-tyyppia, mutta ainakin toimenkuva tuntuisi ihan kiinnostavalta.

Haastattelussa oli kaksi osaa. Ensimmaista varten sain kaksi dokumenttia ja sitten joukon kysymyksia esitettavaksi. Sn jalkeen seurasi 45 min aika tiukkaa grillausta. Etukateen stressasin skypea aika paljon, mutta yllattavan rennossti haastattelu sujui. Olin ehka vahan liian suomalainen ja omuutamaassa kohtaa ehka aavistuksen liian rehellinen, mutta muuten jai aika hyva fiilis. Varsinkin ensimmainen, tekninen osa meni todella hyvin.

Saas nahda. Jos saisin ja ottaisin vastaan em. tyon, tarkoittaisi se osapuilleen kolmea lisavuotta Kampalassa. Ollaanko me siihen valmiita...? Jos en saa tyota, on universumi puhunut ja siina tapauksessa varmaan palataan jouluna Suomeen.

Taas on se aika...

Viime sunnuntaihin asti hikoiltiin ihan hillittomassa helteessa. En muista aikaisemmilta vuosilta yhta pitkaa kokonaan sateetonta kautta enka noin kuumia lampotiloja. Yhdessa yossa kaikki muuttui ja nyt onkin sitten satanut koko viikon tai ainakin koko yonm lapi viikon ja puolet paivastakin. Muuten sade on oikein virkistavaa vaihtelua, mutta olin taas jo ehtinyt unohtaa, kuinka lamminvesivaraajan (joka toimii aurinkoenergialla) ei lampene paivittain tarpeeksi ja aamuisin saa kayda virkistavassa kylmassa suihkussa.  Jospa TANA vuonna hankittaisiin se sahkolla toimiva vedenlammitin...

Lasten parhaksi?

Taas on pahkailty tulevaa sijoituskohdetta - siis itsemme osalta. Mehan jo ikaan kuin periaatteessa paatettiin, etta palattais Suomeen, kun mun nykyinen sopimus jouluna loppuu. Sitten tuli mahdollinen uusi tyo ja alkoi jahkailu. Sinallaan jahkailu on ennenaikaista, kun haastattelukin on vasta ensi viikolla, mutta pitaahan sita nyt vahan spekuloida... Varsinkin kun meilla olisi myos mahdollista jaada tanne mun nykyisen tyon puitteissa.

Miehen ja mun (henkisen hyvinvoinnin) kannalta (valiaikainen) paluu olisi varmaan hyva ratkaisu. Lasten kannalta taas... Niin, mika olisi lasten kannalta paras ratkaisu? Sen kun tietais.

Lapsilla on taalla hyvat oltavat. Tirpan koulu on mahtava - pieni, lapsiystavallinen ja ainakin alaluokilla todella kiusaamisvapaa. Luokkaan mahtuu monenlaista hiihtajaa ja ainakin vanhempien nakokulmasta nayttaa silta, etta kukin saa olla juuri sellainen kuin on, ehkapa enemmain kuin Suomessa koulussa. Tirpalla on hyvia ystavia, joista osan on tuntenut aivan pienesta saakka. Pikkusiskollakin alka olla oma ystavapiirinsa ja molemmilla tietty se oma rakas lastenhoitaja, johon kummatkin ovat tosi kiintyneita. On oma piha ja saa, joka sallii ulkona leikimisen pienissa vaatteissa lahes joka ikinen paiva ja uima-allas, jossa voi pulikoida.

Totta kai Suomessakin olisi hyvat oltavat, suku lahella, mahdollisuus kaikkeen siihen, mita taalla ei voi tehda ja ennen kaikkea expat-kuplan ulkopuolella elaminen, Mutta entas sitten se henkinen puoli? Lapsille tama on koti. Suomi on kiva lomapaikka, mutta henkiset siteet taitaa kuitenkin olla enemman taalla. Eniten mietityttaa seka mun edellisessa aihetta liippaavassa kirjoituksessani  anonyymin komentti ja yhdelta kaverin taysin samalainen kuvailu paluusta ulkomailta. Kaverin tapauksessa pienessa itasuomalaisessa koulussa opettaja oli pyytanyt aidilta, ettei kaveri enaa kertoisi mitaan juttuja ulkomailla elamisesta muutama viikko koulun aloituksesta. Ajat ovat ehka muuttuneet, mutta ajatus siita,m etta vie lapset tahallaan paikkaan, jossa "edellinen elama" taytyy sulkea kokonaan pois ja leikkia, ettei sita ollutkaan, tuntuu ainakin itsesta tosi pahalta.

Ainahan muutto on lapsillekin iso juttu, mutta jos ei ole pakko, kannattaako edes harkita mantereelta toiselle muuttoa ja palata ehka joskus myohaisemmassa vaihessa lasten ollessa vahan isompia ja pystyessa ehka kasittelemaan sita paremmin? Vai olisiko parempi palata nyt ja antaa lapsille kunnolliset juuret Suomeen (asia, joka mulle itselleni on tosi tarkea) ja lahtea sitten myohemmin ulkomaille uudestaan, jos silta tuntuu?


Pyorailemaan!

Keksin just, mita haluan tehda toukokuussa Suomessa. Haluan pyorailla!!!!

Viis siita, etta (entinen) pyorani on viimeiset kahdeksan vuotta kuulunut veljelleni (onkohan se enaa edes olemassa...?) ja etta viime kerrasta, jolloin olen ajanut pidemman matkan kuin mokilta Halpa-Hallille (n. 1,5 km). Siita huolimatta naen meidat jo sieluni silmilla viilettelemassa pitkin Hameenlinnan pyorateita - mina, mies ja Tirppa omilla pyorillamme ja Pikkusisko mun pakkarilla kiljahtelemasa riemukkaasti.

Pyoraily on yksi niista haavekuvista, joita liitan vahvasti Suomessa elamiseen. Voisi tehda teraa testata tata mielikuvaa. Todellisuus on varmaan se, etta jos jostain saadaankin yhytettya polkupyorat kayttoon, ehditaan kayda kerran kokeilemassa, sitten Tirppa kieltaytyy, kun ei osaakan, kesken retkea mun peffaan alkaa sattua niin, etten voi ajaa kuin seisten ja sitten alkaa sataa kaatamalla. Mutta JOS se on niin ihanaa, kun mielikuvissa, voi olla etta kiinnostus muuttamista kohtaan kasvaa eksponentiaalisesti!

Uimapaitaa metsastamassa

Tirpalla on kaksi uimapaitaa, joista toinen alkaa olla vahan liian pieni ja toinen on kuulema hirvean ruma (=turkoosi, missa keltainen kalan kuva rinnuksissa). Nain kuumalla kelilla uima-allas on kovassa kaytossa, useimmiten sellaiseen aikaan, etta aurinko porottaa taysilla. Uimapaidan kaytosta on tullut melkoinen kynnyskysymys. Valilla Tirppa on jopa kieltaytynyt tulemasta uimaan, kun vanhemmat ovat olleet niin sadistisia, etta ovat vaatineet uimapaidan pukemista.

Taalta voi hyvassa lykyssa loytaa uimapukuja ja olenpa loytanyt vauvalle silloin aikanaan myos haalarimallisen uikkarin. Uimakamojen loytyminen on kuitenkin sattuman kauppa ja yleensa ollaan ostettu uusi uimapuku Tirpalle Suomesta. Seuraavalta lomalta lienee viisainta tuoda muutama, uikkareiden kayttoaste on niin kova, etta viime kesana hankittu alkaa jo olla aika virttynyt. Uikkareiden ostaminen on onneksi helppoa. Sen sijaan olen vahan pulassa uimapaidan kanssa. Mista loytaa "hienoja" (mieluiten liila, kuvioista kayvat kukat, perhoset, tahdet, ei missan nimessa kalat) uimapaitoja???

Ei omena kauas jne...?

Monen minut/miehen tuntevita ihmisista voi olla sita mielta, etta ollaan aika itsepaista sakkia. Haluaisin sanoa, etta "mies on", mutta ikava kylla taidan itsekin olla periaatteen naisia. Tosin tama ominaisuus on vuosien varrella vahan vahentynyt, mutta tarvittaessa (eli usein?) osaan kylla pitaa sitkeasti kiinni omasta kannastani/tavastani tehda asioita. Lapsistamme Tirppa oli melko itsepaista sorttia ihan pienena ruokailun suhteen. Nykyaan itsepaisyys kohdistetaan lahina uimapaidan vastustamiseen. Sen sijaan pikkusisrensa on viime paivina osoittanut niin ihailtavaa sinnikkyytta, etta vahan jo pelottaa.

Pikkusisko on siis 2 v 4 kk vanha. Viime viikonloppuna lapselle nousi hirvea kuume, joka toki laski kuumetta alentavalla laakkeella, mutta pomppasi parin tunnin paasta taas liki 40 asteeseen. Niinpa tiistaiaamuna jonoteltiin laakarille ja labraan, kun haluttiin sulkea pois malarian tai lavantaudin (joka jyllaa Ugandassa aika isosti juuri nyt) mahdollisuus. Verikokeiden tulos oli bakteeriperainen tulehdus, joskin sen sijainti jai auki, kun mitaan muita oireita paitsi ruokahaluttomuus, ei ollut.

Laakityksena viiden paivan nestemainen antibiottikuuri, 10 ml aamuin illoin. Ensimmaiset 3 paivaa menivat joten kuten. Tai no, hirvean maanittelun ja ehka pienen rahinan avustuksella. Lapsi kylla itkeskeli, mutta nieli laakkeensa. Stoppi tuli eilen illalla. Ensin Pikkusisko oli jemmannut suussaan puolisen tuntia lusikallista riisia, jonka seassa oli yksi (1) rusina. "Mina ei tykkaa" - senpa takia satsia olikin hyva pitaa suussa niin kauan, kunnes taivuin sen poisylkemiseen. Sen jalkeen antiobiotit eivat uponneet yhtaan sen paremmin, mutta lopulta mies sai houkuteltua lapsen nielemaan sen lupaamalla kulauksen Fantaa palkinnoksi.

Tana aamuna ei enaa mikaan lahjonta, kiristys, maanittelu, karjunta tai normaali puhe tehonut. Pikkusisko piti laakesatsia suussaan kokonaisen 1,5 h, jonka jalkeen nukahti ja vahingossa nieli laakkeen. Illalla sama homma, paitsi etta nyt nukahti sohvalle ja kellahti kyljelleen ja laakkeet valuivat suupielesta pois. Jep jep. Onneksi kuuri on lopussa!

Vahan kauhistuttaa, mihin tollaisella luonteenlujuudella viela mennaankaan. Aikaisemmin ollaan jo todettu, etta lapsesta tulee joko koulukiusaaja tai menestyja :D Mutta en kylla myonna oleeni noin  jaarapainen ikina!!!

Production

Tirpan koulussa oli tanaan Key Stage 1:n (eli siis ala-asteen alaluokkien) koulunaytelma, eli production. Tana vuonna temana oli savannin elaimet, jotka pelkasivat ukkosen jyrinaa, mutta sitten tuli sade, joka teki kaikki iloiseksi. Ohjelmassa oli tosi paljon tansseja ja lauluja luokittan, lisaksi mukana oli muutama kertoja viemassa tarinaa eteenpain. Luulin etukateen, etta monella lapsella olisi vuorosanoja ja olin ihan hakeltynyt huomatessani, ettei nain tosiaankaan ollut.

Meidan Tirppa, joka tosielamassa on aivan jarkyttavan ujo (mm. joululomalla ei uskaltanut tulla mun kavereille sisaan ennen kuin ehka tunnin paasta, vaan piileskeli pihalla...) on lavalla aivan omassa elementissaan. Se on huomattu myos koulussa. Talla kertaa Tirppa  oli yksi kahdesta ekaluokkalaisesta, jolla oli pitkia vuorosanoja. Eika Tirppa arkaillut yhtaan, vaan sanoi sanottavansa reippaalla aanella erittaisen selkeasti mikrofoniin! Ai etta ma olin ylpea siita, etta se uskaltaa, kun tietaa minkalainen nyhvaaja se on muuten :D

Valaistus oli sellainen, ettei salamallakaan saanut lavalta kovin hyvia kuvia, tassa kuitenkin muutama otos.



Ostaako vaiko ei

Meidan on tarkoitus menna Suomeen kesaloman sijasta toukokuussa. Omituinen aika selittyy silla, etta meilla saa toista maksetun kotiloman kahden vuoden valein (riippuu siis aivan asemapaikasta, kuinka usein naita tulee). Loman saa kayttaa siina vaiheessa kun kotilomapisteita on tietty maara, mutta loma tulee olla kaytettyna viimeistaan silloin, kun sopimusta on jaljella kuusi kuukautta - vaikka olisi kuinka todennakoista, etta sopimusta jatketaan. Minun tapauksessani lomaikkuna on siis avoina 18.4-30.6.

Olisimme voineet tiestysti suunnitella viettavamme juhannuksen Suomessa, mutta koska kesakuu on niin usein saan puolesta suoraan sanottuna hirvea ja koska Tirpalla on koulussa kesakuussa kaikenlaista mukavaa, ajattelimme pitaa loman toukokuussa. Mina halusin vappupiknikille, mies kaverin nelikymppisille ja Tirppa omille synttareilleen Suomeen. Lisaksi hyvan ystavan laskettu aika on sopivasti toukokuussa, joten ajattelin, etta ehka nakisimme vauvankin samalla reissulla.

Olen tietty surffaillut lentolippuja jo pidemman aikaa nahdakseni, mita kautta kannattaa matkustaa. Nyt loysin holtittoman halvat lentoliput- vahan kiertotieta, mutta hinta on niin kohdallaan, etta tekisi mieli ostaa ne. Ongelmana on enaa loma, jota ei viela ole myonnetty. Ja tietty sellainn pikkuseikka, etta jos sattuisin saamaan sen uuden tyon (kuviot vielakin auki), voinko pokkana vain ilmoittaa, etta ensi toikseni olisin pois kolme viikkoa. Juuri epaselvan tyokuvion vuoksi kyttaan halpoja lippuja, Mikali en saa duunia, saan sentaan liput. Mikali saan duunin, saan vain yhdensuuntaiset liput ja uusi tyonantaja olettaa minun olevan jo paikanpaalla, joten paluu jaa maksettavasti omasta pussista.

Hirvea dilemma. Loman lykkaaminen em. syista ei innosta.

Kotoilua

Viikonloput Kampalassa ovat laiskanpulskeaa aikaa. Normi viikonloppuna jaksetaan erittain harvoin poistua kaupungista monen paivan retkille - vaikka tyopaiva paattyy perjantaisin jo kahdelta, on liikenne perjantaisin hirveaa eika silloin tee juuri mieli lahtea minnekaan. Lauantaiaamuna taas liikennetta ei ole nimeksikaan, mutta ajatuskin pitkasta ajomatkasta on niin epamotivoiva, etta emme jaksa vaivautua. Nyt kun molemmat tytot ovat jo isompia, voisimme ihan hyvin reissata vahan enemman!

Anyway, viikonloppuna siis harvoin tapahtuu mitaan erityista. Koska kumpikaan lapsista ei harrasta mitaan (Tirpan kanssa on joskus mietitty balenttia - yksi harvoista harrasteista, mita lapsille on viikonloppuisin tarjolla), aikataulut eivat meita juuri sido. Jos nuorin perheenjasen ei tomerasti vaatisi "mennaan autolla", emme mahdollisesti poistuisi viikonloppuisin juurikaan kotoa...  Lauantaisin kaymme usein kaupassa. Iltapaivalla telkkarista tuleekin erittais usein potkupalloa, joten naisvaki usein puuhastelee jotain omiaan, kay joko pedikyyrissa tai kavereilla tms.

Viikonloppuisin kaymme usein ulkona tai paivallisella, joskin Pikkusiskon paivauniaika asettaa omat rajoituksensa lounaisiin. Lauantaisin pysyttelemme yleensa Kampalassa, mutta sunnuntaisin olemme joskus reippaita ja ajamme Entebbeen lounaalle, ihan vaan poistuaksemme kaupungista. Suosikkiravintolamme terassilta voi tarkkailla lentokentalle laskeutuvia koneita ja veneita jarvella. Lasten suosikkeja tosin taitavat olla vireisella niitylla laiduntavat lehmat... Aiemmin mainuttu HelloFood on myos viikonloppuisin usein kaytossa, riippuen vahan saasta ja mielialasta.

Sunnuntaisin usein hengaillaan vaan omalla uima-altaalla. Varsinkin nyt, kun lamminta piisaa, laiskottaa sunnuntaisin tosissaan ja jaksamme juuri kiskoa uima-asut paalle pulahtaaksemme altaaseen. Sateisella saalla suljemme ovet ja perheenjasenet puuhastelevat mita kukin. Aina valilla synttarikutsut aiheuttavat aikataulupaineita viikonloppuihin, mutta muuten taalla ollaan kylla kuin Ellun kanat.

  

PK

Ajelin alkuillasta kotiin ja ruuhkassa kaivelin kassista jotain raikastetta suuhun. Onneksi olin ostanut eilen aamulla  "omalta" purkanmyyjaltani - parikymppiselta sallilta, jolta ostan saannollisen epasaannollisesti, mutta niina paivina aina samalla kellolyomalla (7.37) ruuhkaristeyksessa jumittaessani purkkapaketin.

Taalla ei pahemmin ksylitolipurkkaa tunneta. Sita saa parhaista supermarketeista joskus, Sorbitolilla makeutettua saa sentaan lahes jokaisesta suuremmasta kaupasta. Ruuhkassa sen sijaan myydaan ainoastaan PK-purkkaa ja Juicy Fruitia. Kyselin kerran ksylitolipurkan peraan ja sain osakseni lahina hammastyneen katseen. Niinpa nykyaan ostan tyynesti vihrean tai sinisen PK-paketin.

Tiedatteko sen ihanan tunteen, kun sokeripurkan rapea kuori rouskuu hampaissa? Siihen ei yksi purkka riita. Niinpa heitin kerralla kaksi purkkatyynya suuhun ja starttasin auton liikennepoliisin jarjestamaa koloa kohti, sattumalta auringonlaskun suuntaan. Siina hetkessa kaikki tuntui juuri oikealta.

Kylla oma elama on niin helppoa

Juttelin eilen lentokoneessa yhden ugandalaisen kanssamatkustajan kanssa. Han oli matkalla vaikeasti kehitysvammaisen poikansa kanssa ja ehdotin paikkojen vaihtoa, koska mut oli sijoitettu eturiviin economy premiumissa, mutta vaikutti silta, etta ko. aiti tarvitsisi mua enemman ylimaaraista jalkatilaa. Jossain vaiheessa matkaa jaloitellessani juttelin aidin kanssa vahan enemman.

Han oli matkalla Ugandaan puhumaan jarkea HIV-positiiviselle veljelleen. Veli oli yhtakkia flipannut ja kieltaytynyt kayttamasta antiretroviraaleja laakkeitaan. Perheella oli ollut kova lapsuus slummissa ja aidin mukaan veli oli kaikki, mita lahiperheesta on jaljella. Aidin sanoin "I can't afford to lose him". Mukana matkalla aidilla oli vain kehitysvammainen nelivuotias, silla laakitys ja hoito on kuulema niin haasteellista, ettei halunnut jattaa lasta tuttaville Lontooseen.

Lontooseen olivat sen sijaan jaaneet aidin vanhemmat kaksoset (7 v) ja nuoremmista kaksosista (4) v terve tytto seka vanhin poika, jonka iasta ei tullut puhetta (mutta joka on selkeasti vanhempi kuin kahdet kaksoset). Aiti on siis yksinhuoltaja ja samalla kun han oli varsin huolissaan veljestaan, huoli lapsista oli myos ilmassa. Matkan taalla on tarkoitus kestaa 8 paivaa ja samalla kun han hoitelee veljensa asioita, jonkun pita myos pitaa mukanaolevasta lapsesta huolta (lentomatkan perusteella huolenpito ei ole ihan simpplia) slummi-olosuhteissa.

Tuskailin alkumatkasta vahan pojan paastamia erittain kovia ja jatkuvia aania, mutta juteltuani aidin kanssa ei edes paansisainen valittaminen tullut enaa kuuloonkaan. Mun elamani on vaan niin helppoa ja yksinkertaista.

Pienia eroja

Nain konferessimatkalla yksin reissatessa on kerrankin aikaa tarkkailla ymparistoa. Suomesssa on aina kauhea hassakka paalla ja jos ei lapset sau olemaan mukana, ainakin on kiire niita hakemaan/ viemaan/hoitamaan jotain asioita. Nyt ei ole kiire juuri mihinkaan ja olenkin kavellyt kaupungilla ihan vaan nauttien eurooppalaisuudesta ja pallistellyt hapeamatta kaikkea ja kaikkia.

Olen ehtinyt ihastelemaan/hammastelemaan ainakin seuraavia aika arkisia asioita:


  • Autot varovat jalankulkijoita, jotka ylittavat katua. Tai ainakin niita, jotka ylittavat oikeasta kohdasta. Olen ihan hakeltynyt, kun kaantyvat autot odottavat ennen kaantymista. Ugandassa se menee, jolla on suurin kameli. Eli siis mita isompi auto, sita varmemmin sen kuski ei jalankulkijoita paljoa kunnioita. Kotona en ikina uskaltaisi lahtea ylittamaan katua, jos naen, etta auto on lahestymassa (vaikka kuinka kaukana).
  • Josses etta taalla poltetaan paljon tupakkaa. Ja naiset kans! Ugandassa ei polta juuri kukaan eika varsinkaan naiset, vaikka siella muuten ollaan kylla kovasti ulkonakayvaa sorttia ja naiset juo myos alkoholia.
  • Jengi lukee! Tulin asken metrolla hotellille ja metrovaunussa ainakin viisi ihmista lahiymparistossa istui nena kiinni kirjasssa tai kindlessa. Ugandassa kaikki raplaavat kylla puhelimia, mutta lukemiskulttuuri ei oikein vielakaan ole ottanut tuulta alleen.
  • Ai etta ma kaipaan puistoja! Ugandassa oma piha on tietty mielettoman vehrea, mutta julkisia puistoja ei ole ja yllattavn harvoissa ravintoloissakaan on lapsiystavallinen vehrea piha. Jos asuisin Suomessa, kavisin puistossa tai edes leikkipuistossa (niitakin taalla on aika paljon) ihan jatkuvasti!

Mista lapset jaavat paitsi?

Pari viikkoa sitten Edustusrouva kirjoitti blogissaan siita, miten erilaisen lapsuuden omat lapset saavat asumalla ulkomailla. Jain miettimaan tata enemmankin. Omien tenavien lapsuus on taatusti erilainen kuin omani Helsingin keskustassa kerrostalossa asuessa, mutta myos hyvin erilainen verrattuna miehen lapsuuteen omakotitalossa rauhallisella alueella. Tietyssa mielessa omilla lapsilla lahtokohta on hyvin paljon avarampi - hengaavathan he paivittain eri kulttuurien edustajien kanssa ja oppivat uusia juttuja. Toisaalta taas lahtokogdat ovat paljon rajoittuneemmat, lapset elavat muurien sisalla ja paasevat pois joko kouluun, leikkitrffeille tai viikonloppuisin johonkin - tiukassa aikuisen valvonnasssa ja usein autolla.

Talla hetkella, kun tulvaisuutta mietitaan muutenkin aika tarkkaan, lapsuuden kannalta olennaiseksi koetut asiat painavat tietty vaakakupissa aika paljon. Tyomatkalla Madridissa aloin taas miettia noita erialisia lahtokohtia. Aiemmin (siis ennen Afrikkaa) olisin varmaan ajatellut, etta Espanjassa lapsuus olisi hyvin erilainen kuin Suomessa, nyt taas tuntuu, etta oikeastaan taalla Madridisssa on hyvinkin "tavallista" elamaa. Siis sellaista, mita toivoisin lasteni voivan elaa. Etta voitaisiin kayda leikkipuistossa jalkaisin ja kavella kadulla pimeantulon jalkeen. Etta voitaisiin piipahtaa lahikaupassa kavellen juuri ennen sulkemisaikaa hakemassa jotain pinta puuttuvaa. Etta voitaiin ajaa julkisilla kulkuvalineilla napparasti paikasta toiseen. Etta kadulla voisi ajaa pyoralla. Etta kaupoista saisi sita, mista haluais tehda ruokaa. Etta isovanhemmille voitaiiin menna kaymaan vartin varoitusajalla. Aika tavallisia asioita, joita talla hetkella ei voida toteuttaa. Tokihn lapset saavat tilalle vaikka mita, aina lampiman saan ja mahdollisuuden kipaista puutarhaan yopuvussa lapi vuoden, oman iki-vihrean vihannespalstan, ikuisen uimisen omassa altaassa, mahdollisuuden oppia toinen kieli aidinkielensa ohella, maailman kutistumisen jne.

Madridissa on oikeastaan aika ihanaa, mietinkin just, etta voisikohan tanne muuttaa :D Kaupunki on kylla ehka vahan liian iso mun makuuni, mutta taa olis varmaan aika hyva kompromissi Suomen ja Ugandan valilla. Sita paitsi jos taalla asuisi, lapset saisivat monia sellaisia asioita, jotka Suomessa ja Ugandassa puuttuvat - kuten leipomo joka korttelissa ja tuoretta leipa aina aamuisin. Tosi olennainen asia, eiko.