En ole juuri koskaan sairaana. Laskin just, etta mulla on (noin teoriassa) kayttamatta yli 50 sairaslomapaivaa. Meilla saisi vuodessa olla seitseman paivaa sairaana (ei putkeen) omalla ilmoituksella. Kaikkien vuosien aikana olen kayttanyt niista vissiin kaksi... Muutaman kerran olo on ollut siina hilkulla, etta ehka olisi kannattanut jaada kotiin, mutta jostain syysta ei omatunto ole antanut myoden.
Huomenna ehka joudun ottamaan saikkua. Toita tosin on jar-kyt-ta-vas-ti ja lauantaina lahto Madridiin konferenssiin, joten taman(kaan) huonompaa aikaa sairastaa tuskin voisi olla. Mutta koska oon sairaampi kuin kukaan koskaan ikina missaan, en ehka kykene menemaan toihin.
Paitsi etta tiedan jo entuudestaan, etta huomisaamuun mennessa olo on jo siedettava eika lampoakaan ole. Niin etta reippaasti vaan toihin huhkimaan ja taas menee saikkupaivia hukkaan.
Kaikenlaisia merkkipaivia sita tassa...
Tanaan 8 v sitten marssimme Helsinin maistraattin sanomaan tahdon, kun YK ei tunne poikaystavia ja mies piti jollain tavalla saada Malawiin mun mukana. Tahtoa sita on taytynytkin, myota ja vastamakia on tullut reissun aikana vastaan. Mutta niin vaan sita porskutetaan yha eteenpain samaa matkaa.
Siihen meni kolme vuotta, etta aloin vihdoin arvostaa uima-allasta omalla takapihalla.
Kun etsimme vajaa 3 vuotta sitten uutta kotia (jonka oletimme olevan korkeintaan pariksi vuodeksi), loysimme taman nykyisen talon ja tykastyimme ensi nakemalta. Parasta itselleni oli sijainti - vihaisin entisen talomme aluetta - liikenneruuhkia, jotka alkoivat 50 metria kotiportilta ja sita, etta kavelylle paasi sama tieta ylamakeen jonkun verran ja sitten ei mihinkaan. Tama talo sijaitse huomattavasti kivemmalla alueella, missa kaveleminen onnistuu eri reitteja pitkin miten pain vaan. Halusimme nimenomaan talle alueelle Tirpan alkavan paivakotitaipaleen vuoksi, silla emme halunneet ostaa toista autoa tai hankkia kuskia pelkastaan koulukuljetuksia varten.
Talomme on ihana siksikin, etta se on riittavan pieni (vaikka kyseessa on tosin kolmen makuuhuoneen ja ison olohuonen talo, n. 140 m eli ei nyt mikan ihan mini) - sopeutuminen Suomen pikkukotiin ei
ehka olisi niin hankalaa. Paikalliset talot ovat joko tosi pikkuruisia tai sitten jattilaisia. Talla alueella talot ovat enimmakseen valtavia, joten oli hienoa loytaa nain "tavallinen" talo. Alun eparoinnin jalkeen tykastyin myos pieneen pihamme. Vanhassa talossa meilla oli jalkapallokenta kokoinen takapiha kolmessa tasossa. Tassa talossa pihat ovat pikkuruisia siihen verrattuna, mutta aivan riittavan isoja lasten seikkailuihin, kutenkin siten, etta taalla lapset voi paastaa itsekseen pihalle ja koko ajan tieta suunnilleen, missa pain ne menna viipottavat.
Mies oli jo talon loytaessamme liekeissa altaasta, vaikka se ei olekan kuin n. 6 metria pitka. Itse nain uima-altaassa vain rahareian ja vaivaa. Olen surkea uimari ja inhoan kylmaa vetta enka nahnyt mitaan jarkea lillutella altaassa yhtan sen enempaa kuin olisi pakko. Mies ja Tirppa ja enenevassa maarin myos Pikkusisko ovat olleet altaan suurkuluttajia. Itse sen sijaan olin jouluun mennessa ollut altaassa yhteensa (muistaakseni) viisi kertaa. Ja joka kerta, jos vesi ei ole ollut +28 asteista tai yli, pohkeet ovat krampanneet ja olen joutunut poistumaan melko pian.
Taalla on meineillaan kuuma kausi. Vesi on taas lammennyt riittavasti ja yhtakkia olenkin intoutunut pulikoinnista. Tanaan en meinannut malttaa, etta paasisin hikisesta (ilmastoimattomasta) toimistosta kotiin, etta paasisin uimaan. Nyt taytyy vaan toivoa, etta kuumaa kautta kestaisi mahdollisimman pitkaan!!!
Just kun olin paassyt toiden suhteen hyvan zen-tilaan enka ole lainkaan ahdistunut taalla asumisesta, yrittaa koko byroo kaikkensa, etta mulla kasvaisi otsaan heppi. Tai silta se tuntuu. Totesin just tanaan kollegalle, etta mita valia silla on, etta me niska limassa vaanetaan duuneja ja yritetaan puskea hommia eteenpain, kun kaikki "Operations management" puolen ihmiset pistaa keppia rattaisiin minka kerkeaa. Aaargh.
Jouduin tyostamaan zenia tammikuun alussa muutaman paivan ihan tosissaan, mutta loydin pari hyva harjoitetta tyomotivaation kohottamiseen ja ne ihan oikeasti toimi. Jonkun viikon olin todella tyytyvainen, mutta sitten tuli sellainen puhelu, etta ajatukset alkoi harhailla. Multa kysyttiin halukkuutta hakea yhta erittain kiinnostavaa ja haastavaa tyota kohtalaisen kiinnostavasta organisaatiosta. Vahan aikaa kelailtuani asioita pistin hakupaperit menemaan ja nyt odottelen kutsua haastatteluun.
Ehka nykytoissa arsyttaa senkin takia, etta en tieda, pitaako naita asioita vaan sietaa vai muuttuko tilanne omalta osalta kohta. Jos pitaa sietaa, otan taas aktiivisen kestamismoodin. Jos tilanne muuttuu kohta, annan piutpaut kaikille esteille ja porskustan kohti auringonlaskua. Tai siis asialliset hommat kylla jne. mutta joka tapauksessa oma asenne on lahtokohtaisesti sitten eri.
