Oho!

En tajunnutkaan, miten pitka edellisesta postauksesta oli... Syksy on vaan jotenkin hujahtanut ohi ja nyt onkin yhtakkia joulu.

Mitaan kovin mainitsemisen arvoista taalla ei ole tapahtunut (kuuden paivan sahkokatkoa lukuunottamatta). Pomon elokuussa alkanut sairasloma on jatkunut tahan saakka ja paivat toissa kuluivat niin vauhdilla, etta monesti unohdin juoda ja kayda vessassa (ruokatauon sentaan sain lahes joka paiva pidettya). Iltaisin en jaksanut hirveasti tehda mitaan muuta kuin maata sohvalla tuijottamassa telkkua. Koska miehenkin toissa tyotilanne on ollut melko stressaava, meita on ollut kotona kaksi raatoa - useimmiten apaattisina eri sohvilla. Marraskuun kohokohta taisi olla So You Think You Can Dance -sarjan 10. tuotantokausi, jota tuli lahes telkusta lahes joka ilta... Lapst sentaan jaksavat porhaltaa. Pienempi oppi kavelemaan ja isompi lukemaan marraskuussa, joten sentaan ihan kaikki ei meidan taloudessa ole ollut pysahdyksissa.  

Joulu vietaan paivantasaajalla. Nain oltiin paatetty jo kesalla, mutta joskus loppusyksysta muhun iski uskonpuute ja aloin puhumaan aanneen, etta entas jos sittenkin... Siina vaiheessa, kun lopullinen paatos olisi pitanyt tehda, tajusin, etta kayttamalla nyt kaikki kertyneet lomapaivat, pitka loma Suomessa ensi kesana saisi jaada haaveeksi. Niinpa lomaillaan kotosalla tana vuonna. Tai osa lomailee - mina teen toita (paitsi 24-26.12), mutta ainakaan ei tarvitse raahautua maapallon toiselle puolelle kymmenen paivan takia.

Jouluvalmistelut ovat jo hyvassa saumasssa, kuusi koristeltiin 1.12, kinkku on ollut suolaantumassa viime viikonlopusta ja osa laatikoista on tehty pakkaseen. Joulumieli on siis nousussa!


Pitka viikonloppu

Tama viikonloppu on tuntunut pitkalta - siis hyvalla tavalla.

Siirrettiin joka viikkoinen hierojan kotikaynti perjantai-iltaan ja se vapautti puolet lauantaiaamusta. Niinpa ehdittiin Tirpan kanssa kampaajalle (kaiken lisaksi kavellen - todella arvinaista luksusta loytaa taalta mitaan palveluita kavelyetaisyydelta) ja ennen puolta paivaa lahtea myos kavereiden kanssa lounaalle. Lounaalta mentiin piipahtamaan tyttojen kanssa Tirpan entisen koulukaverin synttareilla ja kotona oltiin hyvinkin ihmisten aikaan. Ihmeellista. Yleensa musta tuntuu, etta taalla ei ehdi tehda kuin yhden asian paivaa kohti!

Tanaankin ollaan ehditty jo vaikka mita, eika kello ole kuin vasta 4! Aamulla kavin itsekseni kaupassa (ja tutustumassa ihan meidan lahella avattuun uuteen ihanaan ostariin, jossa en viela Al Shabaabin pelossa ole uskaltanut kayda, mutta jarkeilin, etta tuskin ne sunnuntaina klo 9 aamulla hyokkaa...). Aamukahville paastiin menemaan taas kavellen, mahtavaa! Kahvilteltiin kaverin ja taalla asuvien vanhempiensa kanssa muutama tunti ja tultiin hirveassa paahteessa kotiin. Tana viikonloppuna ei ole sateita nakynyt, joten muu perhe meni uimaan omaan altaaseen. Ma olen kaynyt pulikoimassa vasta muutaman kerran, +26 asteinen vesi tuntuu ihan oikeasti niin jaatavalta, etta ei pysty. Paitsi tanaan, kun on niin jarkyttavan kuuma.  UImisen jalkeen oli kylma, nyt on taas karmea hiki.

Ja paivaa on viela jaljella vaikka kuinka!!

A few mental notes to self

Ai kauhee, kun aikaa on taas vierahtanyt... Mulla jatkuu toissa pomon sijaistaminen ja paivat on sellaista haipakkaa, etta en valilla ehdi vesiautomaatille enka vessaan ja iltaisin oon niin poikki, etta ne halua yhtaan istuskella koneen aaressa.

Anyway, loma oli ja meni. Kivaa oli - tavoitteena oli pelkastaan rentoutuminen, ei siis aiottu tehda yhtaan mitaan muuta, kuin uiskennella ja olla mollottaa. Tavoite toteutui ja molemmilla lapsilla oli ihan huippua. Omastakin mielesta loma oli onnistunut, mutta taydellinen siita tulee, jos ottaa nama seuraavat pointit huomioon:
  • Seuraavalla kerralla lenna Air Ugandan suorilla lennoilla (vain 3* viikossa, mutta suunnittele loma sopivien viikonpaivien ymparille) - Air Ugandalla menee Mombasaan 1,5 h, nyt Nairobin kautta kiertamalla lentoaika odotusaikoineen oli 6,5 h.
  • Vaikka Mombasan etelarannnikkoa (Diania) suosittelevat kaikki, harkitse seuraavalla kerralla pohjoista. Etelaan mentaessa pitaa salmi ylittaa lossilla. Meilla kavi paska maiha, jaatiin 30 min odottamisen jalkeen just ekana autona lautan kyydista ja kyytia odotettiinkiin sitten vaikka kuinka pitkaan, kun median kyydiksi sattui vanha, rama ja hidas lossi ja salmessa kulki ensin jattimainen laiva.
  • Ota selvaa, sattuuko suunniteltu majapaikka kuulumaan saksalaisten matkatoimistojen lomakohteisiin (mm. Tui:lla on omat lomalennot...). Jos kuuluu, vaihda suunnitelmaa.
  • Jos hotellin minikokoinen huone kolmannessa kerroksessa suoraan vastabaata baaria, jossa livebandi esiintyy ulkona, epailyttaa jo ensi minuteista, kay pyytamassa uutta huonetta heti eika vasta seuraavana aamuna, 
Naista pointeista huolimatta loma taytti tarkoituksensa loistavasti - nyt jaksaa taas puurtaa seuraavat 9 viikkoa!

Maailma muuttuu

Juteltiin joku aika sitten yhden uuden kollegan kanssa Kampalan ravintolatarjonnasta. Jotekin keskustelu kaantyi siihen, mitka meidan suosikkiravitoloista oli auki silloin kolme vuotta sitten kun tanne alunperin tultiin. Ollin itsekin vahan hakeltynyt, kun tajusin, etta juuri mikaan nykyisista suosikeista ei silloin viela ollut olemassa. Kollega oli ihan kauhistunut ja kysyi, missa me sitten oikein kaytiin ulkona syomassa. Jouduin oikein pinnistelemaan muistia ja totesin, etta ei oikeastaan taidettu kayda missaan ja niita muutamia, missa kaytiin, ei taida enaa olla olemassa.

Ravintolatarjonta ei ole ainoa asia, mika taalla on todella merkittavasti muuttunut tana aikana. Myos kaupunin silhuetti on saanut rutkasti uusia piirteita. oon varmaan joskus todennut, etta taalla rakennnetaan joka puolella koko ajan. Meidan toimiston ikkunasta nakee vanhan keskustaan ja nakyma on muuttunut todella radikaalisti. laskin just uudet korkeahkot (yli 6 kerrosta) talot. Niita nakyy kahden kadun varrella yhdella vilkaisulla 4 samasta ikkunasta. Kaiken lisaksi ne on todella helppoa huomana, kaikki niista on paallystetty sellaisella kasittamattoman rumalla alumiinilla (tai mita ikina onkaan). Lisaksi rakenteilla ihan siina lahialueella on ainakin saman verran lisaa. Tuntuu huimalta, kun Lilongwessa oli yksi (!!!!!) korkea kerrostalo, jossa oli muistaakseni 8 tai 10 kerrosta. Tosin nyt seillakin voi kylla nayttaa erilaiselta...

Esikoulussa

Tirppa aloitti ”koulun” viime vuonna. Kyseessa oli koulun yhteydessa oleva paivakotiryhmassa, missa meininki oli ihanan leppoisaa. Olihan niilla jotain aihekokonaisuuksia ja asioita, joihin ne tutustui, mutta paapaino oli ehdottomasti leikissa ja hyvassa meiningissa.

Viime perjantaina koulusta tuli jo meilia taman viikon opiskeltavista asioista ja olin huuli pyorena. Tanaan oli eka vanhempainilta ja oon viela enemman kauhuissani. Opettajat kylla koittivat korostaa, etta kaikki tehdaan leikin kautta, mutta onko 4-vuotiaan silti tarve opiskella nelja aannetta ensimmaisen kouluviikon aikana…? Arvioinnista puhuttaessa meille naytettiin A4 kokoine lomake, joka oli taynna pienella printattuja oppimistavoiteita.  Eika kuulemma mitaan paineita.

Eipa. Ikaraja menee kesakuun lopusta ja Tirppa on luokkansa nuorimpia. Hyvin se toistaiseksi handlaa (ja varmaan kylla jatkossakin), mutta ma mietin nyt oikeasti touhun mielekkyytta. Miksi noin pienten pitaa opetella jo noin paljon ”oikeita” asioita. Eiko britit oo tajunneet mitaan Suomen esimerkista, etta myohempikin riittais?  


Tietysti jos aikoo asua ulkomailla jatkossakin ja kayda kv-kouluja, kai se sit on aloitettava nain ajoissa, etta pysyy kyydissa. Sen sijaan jos/kun tullaan takaisin Suomeen, taa kaikki on ihan turhaa. Toki suomenkielen opettelu tulee kaymaan ihan taydesta tyosta, mutta muutaman takalaisen kouluvuoden jalkeen suomalaiseen eskariin meno voi olla aika turhauttavaa. Uh.

Arki alkoi

Edellisen viestin kommenttiboksissa joku kyseli, miten keskiviikkona oikein meni. Ja ihan hhyvinhan se - lapsi oli oikeastaan tosi innostunut koulupuvusta ja ma olin se pettynyt yksilo, kun pitikin menna urheiluvaatteissa (PE kit), kun ke ja pe on liikuntaa ja silloin pitaa aina olla PE kit paalla.

Innokas koululainen halusi lahtea tosi hyvissa ajoin kouluun (meilta kavelee lapsen tahtiin koululle pain alamakeen n. 8 minuttia) ja hoputti mua ja lastenhoitajaa, kun muka oltiin hitaita...



Tanaan sai sitten vihdoin laittaa sen oikean unniformun. Se tosin oli lahella laukaista kriisin, kun housuhame oli kuulema liian loysa vyotarolta.... Musta se oli oikein mukava - ei kirea, mutta ei se housuhame ollut paaltakaan putoamassa, mutta onneksi tilanne laukesi aika akkia :D


Koulupuku

Tirpan koulu alkaa ensi keskiviikkona. Tana vuonna on vuorossa esikoulu, Reception. Tuolla noiden koulussa ikaraja menee tyhmasti kesakuussa - lapsi on siis vahan liian vanha, etta olis saanut olla paivakodin puolella viela tana vuonna.

Kaytannossa hyppays paivakodista esikouluun ei ole niin hirvean suuri. Oma luokka on toisella puolella pienten pihaa ja opettaat on tuttuja. Suurimmat muutokset on, etta aamut ei enaa ala joustavasti vaan paikalla olsi suotavaa olla tasan klo 8 (pienet saa tulla puoli yhdeksaan mennessa) ja paalla pitaa olla koulupuku. Kouluun ehtiminen taitaa olla enenmman mun ja lastenhoitajan ongelma, koulupuku sen sijaan on Tirpalle aika hankala asia.

Tirppa on melkoinen prinsessa (ei todellakaan ole perinyt sita aidiltaan) ja yleensa mallaa vaatteitaan aamuisin aika tarkkaan. Ajatus koulupuvusta on sen mielesta ollut kamala. Ma olen yrittanyt kaupitella sita sen varjolla, etta omasta mielestaan Tirppa se on nykyaan jo tosi iso tytto ja isot lapset kayttaa koulupukua. En ole viitsinyt sekoittaa lapsen paata silla, etta munkin mielesta koulupuku on varsin ristiriitainen juttu.

Mies kavi Tirpan kanssa talla viikolla hakemassa koulupukuja kolmena kappaleena..Luulen, etta se oli hyva veto, silla lapsi innostui niista jo hetkeksi koesovituksen yhteydessa. Saa nahda, tarviiko keskiviikkona taistella vai meneeko hommat itsestaan...

Lomalta lomalle

Mies ja Tirppa viettivat Suomessa lomaillen 5 viikkoa ja Pikkusiskon kanssa mekin kerettiin pariksi viikoksi. Alunperin meidan ei pitanyt menna, mutta vedin herneen nenaan peruuntuneen Harvardin koulutusreissun vuoksi ja kostoksi yhteiskunnalle ostin meillekin liput Eurooppaan. Oli kylla hyva reissu, sopivassa suhteessa suurkaupunkia (Berliini) ja mokkielamaa Hameessa ja Etela-Pohjanmaalla.

Palattiin tanne vasta viikko sitten, mutta spekuloin jo nyt ajatuksella uudesta lomasta. Joulu Suomessa ei varmaankaan ole mahdollinen. Halpoja lentoja loytyi kylla, mutta ajatus siita, etta pitaisi taas parissa viikossa ajaa yli 2000 km ja yopya koko loma sukulaisten nurkissa ei jotenkin houkuta. Ei varmaan sukulaistenkaan mielissa :) Ilan lapsia tai yhden lapsen kanssa se viela jotenkin meni, mutta kahden kanssa se ei vaan tunnu hyvalta ajatukselta. Meillahan ei ole Suomessa mitaan kotia, joten lomien suunnittelu on aina vahan haastavaa.

Nyt sain kuitenkin uutta pontta ajatteluun, kun kuulin perjantaina, etta oma pomoni tulee olemaan siraslomalla ainakin seuraavat 2 kk, todennakoisesti vuoden loppuun saakka. Mina "saan" sijaistaa hanta eli kaytannossa tehda kahden ihmisen tyot ilamn mitaan kompensaatiota. Eiko kuulostakin hyvalta. Niinpa johonkin valiin on pakko ottaa joku breikki. Parhaiten se sopisi miehen syyslomalle - siihen sattuu sopivasti toinen Eid-vapaapaivakin!

Mutta minne menna? Olen ehdottanut Mombasaa, Sansibaria, Istanbulia ja Dubaita. Matkatoimistolla olisi myos Malindiin paketteja ja voihan Ugandassakin lomailla (tosin ei rannalla). Mielipiteita!


Maa tarisee...

Maa tarisee, ei edes tupakkaa mieleni tee... Ei kun miten se biisi menee (btw. inhoan kappaletta syvasti).

Viime yona oli kaksi maanjaristysta. Ensimmainen oli just silloin, kun olin nukahtamaisisllani, joskus 22.20. Luulin eka, etta joku oli tullut pomppimaan sangylla... Tajusin kylla aika pian mista on kysymys, mutta en (taaskaan) muistanut, mita maanjaristyksen tullessa pitaa tehda. Ensimmainen jaristys oli aika pitka ja ehdin jo vahan panikoitua.

Toinen maanjaristys oli keskelle yota, joskus vahan yli yks. Herasin taas ja panikoiduin lisaa - itsesta se toinen tuntui voimakkaammalta, mutta mittareiuden mukaan se oli kuitenkin kevyempi. Ensimmainen oli 5.7 ja toinen 5.4 richterin asteikolla.

Ihan ensimmaisella kerralla maanjaristys oli musta lahina jannittava kokemus. Kerta kerralta inhoan niita enemman ja enemman. En vaan pysty muistamaan, mita pitaa tehda enka osaa arvioida, pitaako lahtea ulso vai voiko sisalla pysya. Toivottavasti maa ei jarise ihan hirveasti lahiaikoina, musta tulee nimittain Pikkusiskon yksihuoltaja seuraavaksi kolmeksi viikoksi ja koska pelkaan muutenkin olla yksin (siis ainoana aikuisena) kotona, jariseva maa ei ainakaan auta asiaa!

Thai-ruokaa

Muuttaessamme Kampalaan silloin aluksi, 2010, taalla oli aivan mahtava thai-ravintola. Paikan ruoka oli mahtavaa, sisustus todella tyylikas ja tunnelmallinen, tarjoilijoilla oli asut (en tieda niiden autenttisuudesta) ja pihalla oli lasten leikipaikka, johon mukulan sattoi vapauttaa niin, etta nakoyhteys sailyi.

Paikka sulki jostain kumman syysta ovensa 2011 ja tilalle tuli mauton (sanan molemmissa merkityksissa) pihvipaikka. Sen jalkeen thai-ruokaa sai jonkun aikaa vain yhden hotellin ravintolasta. Ruoka oli kylla ihan hyvaa, mutta paikka on niin tympea, etta jaksettiin hakea sielta ruokaa pari kertaa ja viimeisen vuoden aikana ei muistaakseni olla kayty kertaakaan. Ei myoskaan olla testattu (mun nakokulmastani) uudehkoa thai-ravintolaa, joka on kuulema aika fancy, mutta jonka hinnat on korkeat, annokset pienet ja taso mennyt alaspaina avaamisesta kuin lehman hanta.

Niinpa ilahduin suunnattomasti, kun kuulin, etta taalla on avattu kaksi pienta katukeittio-tyyppista thai-ravintolaa. Toisesta voi tilata myos toihin/kotiin. Ruoka on aivan jarjettoman hyvaa ja maksaa vahan, jopa siis paikallisisttain. Kalleinta hommassa on se kuljetusmaksu, mutta silti lounaan kustannukset jaa alle normaalin (siis verrattuna siihen, etta kay ulkona syomassa). Taa on niiiiin suuri parannus mun lounasvalikoimiini, aloinkin olla jo kurkkuani myoten taynna kaikkia lahialueeen poperoita!



Luonnon valinta vai karmea tragedia?

 En jaksanut viikonloppuna lukea tai katsoa paikallisia uutisia, niinpa kuumin paikallisuutinen jai luettavaksi tana aamuna.

Lauantai-iltana Kampalan ohittavalla tiella oli pikkuauto toytaissyt bensarekkaa ja bensaa oli alkanut vuotaa ulos. Paikalliset villintyivat ilmaisesta bensasta ja erityisesti bodakuskit, mutta muutkin lahistolla asuvat olivat alkaneet kerata bensaa talteen, kuka millakin. Bodakuskit olivat kuulema kayttaneet kypariaan, moni oli tullut paikalle kotoaan kattiloiden kanssa.

Scramble for fuel ends in death
Ja eipa aikaakaan niin voi kauhistus. Tuntemattomasta syysta bensa oli jostain ottanut kipinan ja leimahtanut ilmiliekkeihin. Osa ihmisista oli paassyt pakenemaan laheiselle suolle, mutta paikanpaalta loytyi liekkien sammuttua 29 ruumista, suolta lisaa. Sairaalaan oli viety parisenkymmenta, tana iltana kuolleita oli jo 40. Ja varmuudella lisaa tulee.

(kuva Daily Monitor)

Ylittyiko kansainvalinen uutiskynnys? BBC:lla pikku uutinen, Suomessa ei mitaa. Ei silla, onhan noita onnettomuusuutisia muutenkin maailma pullollaan, mutta jotekin musta on jannittavaa, etta taalla saa kuolla ihmisia ihan hillittomat maarat kertarysayksella, ennen kuin paastaan uutisiin.

Ruuhkavuodet

Mulle on taman kuluneen parin kuukauden aikana vatsa todellisesti iskostunut, mita tarkoittaa kasite ruuhkavuodet. Yhden lapsen kanssa tyoelamassa kuvittelin tietavani asiatsa jotain, mutta vasta ylennyksen (=rutkasti lisaa hommia) ja toisen lapsen myota olen kasittanyt sen todella.

Kuluneet pari viikkoa (erityisesti, toukokuun alusta on ollut aika hardcorea, koska pomo on ollut paikalla n. 2 viikkoa ja muun ajan olen tehnyt omat hommani ja hanen hommansa) ovat olleet mun tahan astisen tyoelaman stressavimmat ja kiireisimmat. Siihen yhdistetyna molempien lasten ja miehen sairastelu, vauvan ensimmaiset hampaat, Kampalan ruuhkat, koulujen loppuminen miehella ja Tirpalla (ja sen aiheuttamat moninaiset kiireet + tietystihan ma olen mys Tirpan luokan vanhempien edustaja...) on lastenhoitajasta huolimatta ollut ihan karseaa ja hulabaloota. Olen nahnyt lapsia hereilla paivittain n. 1-1,5 h ja harkitsen vakavasti osa-aikatyoajan anomista.

Kaikesta huolimatta hengissa ollaan, joskin aika nuupahtaneina ja kiitollisuudenvelassa kolmellle kollegalle, jotka auttoivat ystavaa hadassa. Ihanaa kuitenkin, etta kesakuu on kohta ohi!

VK 2

Joku ehka saattaa muistaa meidan ensimmaisen yovartijan Malawista. Tyyppi oli vanha kuin metusalem ja kulki tuttavallisesti nimella Vanha Ky*pa eli tuttavallisesti VK. En kylla enaa edes muista, mista lempinimi tuli,tyyppi oli kamalan kova pokkuroimaan, mutta myos taysin hapeamaton erilaisissa avunpyyntojutuissa. Muistaakseni se oli ehka just VK, joka Malawissa aloitti sen perinteen, etta vartijoille vietiin aina iltateeta. Valitettavasti jouduttiin jossain vaiheessa pyytamaan toista vartijaa VK:n tilalle, kun tyyppi nukkui meidan autotallissa makuupussissa vahan turhan usein tyovuorollaan vaatteet sievasti viereen viikattuna.

Ugandassa meidan ensimmaisessa talossa ei viety teeta vaan annettiin vedenkeitin (vai kattila, en muista enaa) ja silla vartijat sitten keitteli teetaan. Ensimmainen yovartija oli ihan jees, mutta sen jalkeen kun ko. tyyppi siirrettiin muualle, meilla alkoi vierailla erittain tihealla vaihtovalilal kaikennakoisia vartijoita. Osa oli harmittomia, osa ihan hyva ja vahiten siedin pitkaa ja useista valituksista huolimatta aina vaan tanne uudestaan ilmestyvaa tyyppia, joka oli kannissa useammin kuin kerran.

Joskus toukokuussa meidan tontille ilmeistyi jalleen kerran uusi yovartija. Tyyppi muistuttaa tosi paljon VK:ta, ei pelkastaan siten, etta on vanha kuin metusalem ja myoskin kova tyyppi neuvottelemaan erilaisia avustuksia. Huomammekin jalleen keittavamme teevetta vartijoille joka ilta, mutta sen lisaksi tyyppi myos olettaa sokerin tulevan talon puolesta. Nyt tyyppi pyysi myos pienta lainaa enka todellakan usko, etta tama olisi viimeinen kerta, kun pyytaa avustusta. Suhtaudun nykyaan todella nihkeasti vartijoiden lainapyyntoihin vaihtuvuuden ollessa niin suuri, mutta talla kertaa taivuin. Kyse oli tosi pienesta summasta ja kun sovittiin, etta vartija pesee (oikeasti levittelee lian...) auton pari kertaa viikossa ja silla kuittaa velkansa. Nyt tosin vahan kaduttaa, silla VK:n tuntien erilaiset avustusjutut tasta vaan yltyy...

Paatani sarkee taas...



Tai ei sarje enaa, mutta huhtikuun lopusta mun paatani sarki paivittain, valilla hiljempaa, valilla todella kovaa. 
Sarky alkoi viimeistaan klo 18 mennessa, mutta monina paivina ei paasty klo 12 ohi edes. Yritin olla ottamatta sarkylaakkeita, mutta ikavalla tavalla hedari ei yleensa suinkaan parantunut nukkumalla, vaan jso menin nukkumaan kipean paan kanssa, herasin keskella yota ihan hillittomaan paansarkyyn.

Syytin tyota, stressia (pomo oli poissa mun tullessani yli kuukauden ja mina olin sijainen, sitten se oli toimistolla viikon ja poistui taas paikalta - arvatkaa kuka on sijainen), vasymysta, huonoa syomista, imetysasentoa, kuun asentoa, hormooneita tai mita ties kunneskaksi viikkoa sitten tiistaina mitta tuli tayteen ja soitin osteopaatille, kun olo oli aivan paska ja paata oli sarkenyt jo jokusen yon putkeen. Ajattelin kokeilla viela sita korttia ennen laakarille menoa. 

Ja kas, osteopaatti teki ihmeita. En tieda miten se sen teki, mutta ihan pienella ja hellalla kasittelylla se onnistui parantamaan mun oloani merkittavasti. Ensimmaisen kasittelyn jalkeen paata sarki ensimmaista kertaa sunnuntaina.  Osteopaatti loysi paljon kaikkia jumittavia osasia -  ylimmat nikamat oli jotenkin epajarjestyksessa, kallonpohjan lihakset aivan umpijumissa, rintaranka kierossa ja lantio samoin. Se sanoi, etta yksi kerta ei viela poista kipujen syita, mutta varmaan jo vahan helpottaa ja nain todella teki. 

Ihan halpaa lystia osteopaatilla kayminen ei ole edes taalla, mutta just nyt olen sita mielta, etta kun se kerran auttaa, niin en jaksa kauheasti miettia kustannuksia!

Okei

Ma olin jo taysin unohtanut, etta taalla Ugandassa usein saa (mun mielesta) kummallisia vastauksia joihinkin kysymyksiin tai toivotuksiin.

Perjantaina toivottelin toimiston ulkopuolella perjantaisin paivystavalle vihanneskauppiaalle hyvaa viikonloppua. Vastauksena oli "Okei!" Monet vastaavat kiitokseen okei. Ehka se on kuulijan korvassa, mutta mun mielesta se on kummallista. Kiinnostaisi tietaa, juontaako se juurensa lugandasta (yhdesta paakielista taalla) vai mista, koska en muista Malawissa tormanneeni vastaavaa.

Sana on vapaa

Tai sitten ei. Taalla oli viela viime viikolla kolme paivittain ilmestyvaa sanomalehtea. Nyt niita on yksi. Kaksi muuta on "suljettu valiaikaisesti", toimituksissa oli muka kirje (jossa paljastettiin Musevenin, siis nykyisen presidentin pojan tyrkkimisesta seuraavaksi pressaksi), joka piti loytaa. Oikeampi syy lienee se, etta kaksi suljettua sanomalehtea olivat puolueettomia, se aioa jatkava on tiukasti presidentin taluutusnuorassa.

Eilen toisen sanomalehden toimituksella mellakoitiin. Mielnosoittajat halusivat, etta lehti avattaisiin, poliisi oli eri mielta ja kaytti kumiluoteja.



Observerin (viikkolehti) mukaan "Outgoing Internal Affairs Minister Hilary Onek set tough conditions for Monitor Publications managers if the paper was to reopen. The paper would have to sign an undertaking never to write negative stories about the army, the president or his family. But the managers, who claim that high-level meetings with government officials are still ongoing, refused to agree to the terms" 

Tastako taa lahtee? Malawissa enesimmainen alamaen merkki oli puolueettomie sanomalehtien sulkeminen. Tanne on moni taho ennustanut hassakoita lahivuosille, mutta voihan ennustukset olla vaarassa ja hassakat alkaa jo nyt... Toivotaan kuitenkin, etta ei.

Huh haipakkaa

En voi tajuta, etta ollaan jo toukokuun loppupuolella! Eipa ole todellakaan tarvinnut laskea paivien kulumista niin kuin joskus. Paivat ovat suhahtaneet toissa niin hirveaa vauhtia, etta useammin kuin kerran oon ajanut kotiin ja tajunnut, etta en sina paivanaei oo tullut syotya, juotua tai kaytya vessassa... Meilla ei toimistossa ole minkaan nakoista kantiinia, joten lounaalle pitaa aina lahtea tai sitten pitaa tilata jostain. Samoin juomavesiautomaatti on kaukana kaytavassa ja sinne tarvii erikseen menna, joten juotua tulee usein liian vahan. Aika huono yhdistelma imettavalle aidille.

Kiire on paasaantoisesti johtunut pomon jatkuneesta lomasta. En siis vielakaan ole tavannut mun pomoani paluuni jalkeen, mutta sen sijaan oon jo 3 viikkoa toiminut hanen sijaisenaan. Aika mielenkiintoinen yhdistelma. Pomo tulee nailla nakymilla ensi viikolla - onneksi. Jos paasis vaikka tekemaan niita omiakin toita jossain valissa...

Aika yksipuolista elama on ollut viime viikkoina. Lahina toita, toita ja toita. Viikonloppuihin on mahtunut useammat laksiaiset, nyt osapuilleen kaikki mun kaverit ja suomalaiset perheet, joissa on pienia lapsia on lahteneet taalta. Pitaisi jaksaa taas tutustua uusiin ihmisiin, mutta ehka se saa nyt odottaa vahan aikaa.

Standardit loystyy

Afrikassa on tullut nyt yhteensa vietettya jo sen verran monta vuotta, etta huomaan aina Suomessa ollessani muuttuneeni monella tapaa. Kaikki muutos ei valttamatta ole parempaan - erityisesti standardien holentyminen valilla vahan hatkahdyttaa itseakin. Osittain se varmaan auttaa mielenterveyden yllapitoon. Jos vuodesta toiseen jatkuvasti vaatisin, etta kaiken pitaisi menna kuin Suomessa, olisin varmaan jo pimahtanut tai sitten palannut Suomeen :)

Ja sitten on se toinen puoli, mista en ole erityisen ylpea. Jos standardien hollentyminen tarkoittaa turvallisuusriskia, omaa toimintaa pitaisi vahan skarpata. Naihin tallaisiin kuuluu mm. lasten turvaistuinkayttaytyminen (tama tuli mieleen Leopardikuningattaren blogista).  Omassa autossa lapset tietysti matkustavat aina omissa jakkaroissaan, vauva turvakaukalossa ja Tirppa turvaistuimessaan. Stten on naita poikkeuksia;  taksi lentokentalle/lentokentalta, leikkitreffien kavereilta saadut kyydit jne. Olen jarkeillyt niin, etta surkeakin turvaistuin tai edes turvavyo on parempi kuin ei mitaan, joten Tirpan kohdalla saa aina (jos  vaan on takana turvavyot...) jonkunlaisen turvavirityksen aikaan. Vauvan kanssa on hankalampaa. Tilanteitakin on kylla vahemman, lahina noi lentokenttamatkat. En kylla tieda, miten niita voi juurikaan skarpata, kun taalla turvavoiden kaytto takapenkilla (tai oikestaan myos etupenkilla) ja varsinkin turvaistuimet ja vauvojen turvakaukalot ovat edelleen lahina ulkomaalaiset haihatuksia.

Pahinta tassa ehka on, etta ensimmaisella kerralla (silloin kun saavurttiin ekaa kertaa Ugandaan) olin aivan paniikissa, nyt tunnen lahina jossain maarin huonoa omatuntoa. Aika skarpata?!

Hassua

Toisaalta tuntuu, etta ihan kun ei olis pois ollutkaan kuin ehka muutaman viikon tai jonkun pienen loman verran ja toisaalta sitten taas tuntuu kuin olisi mennyt kokonaan uuteen tyopaikkaan. Niin paljon uusia ihmisia ja myos tyhjia tyopoytia. Kaikki asiat tuntuu jotenkin mutkikkailta enka edes muista miten jotain perusraportteja otetaan meidan jarjestemasta. Oma pomo kuitenkin odotti ihmeita eli taytta vauhtia ja asetti mut viime ja taksi viikoksi omaksi sijaisekseen...

Oli hauskaa menna ekana paivana takaisin ja saada iloinen vastaanotto. Viime sopimuksessa en osannut ehka riittavasti hoitaa sosiaalista puolta (tultiin alun perin vuodeksi ja jotenkin se vaan jai), joten talla kertaa otin asikseni kayda tervehtimassa kadesta pitaen kaikki ihmiset kaikilla osastoilla vaikka siihen menikin puoli paivaa hyodyllista tyoaikaa. Toistin saman perjantaina vauvan kanssa ja kaikki oli into piukkana muzungu-vauvasta. Nyt voin sitten ehka keskittya tyontekoonkin :)

Yksi matkan kauheus unohtui kokonaan!

Unohdin matkakuvauksesta kokonaan sen kaikkein arsyttavimman hetken. Olin varmaan alitajuisesti halunnut unohtaa sen, mutta se muistui mieleen kun Project Mamassa oli puhetta asiasta.

Siina vaiheessa, kun heppi oli muutenkin otsassa jo melko kookas, kello miljoona ja molemmat lapset todella uupuneita ja lahella kestavyytensa aarirajoja, ei enaa kaumalasti kiinnosta mikaan ylimaarainen lassytys. Etenkaan rajavartialaitoksen edustajalta sellaisen maan rajalla, jota oikestaan ei edes haluaisi yllittaa. Jono passintarkastuksene oli Lontoossa kohtalainen, mutta meni nopsaan. Meidan jalkeen ei tosin enaa ollut juuri ketaan.

Virkailija tervehti kohteliaasti, otti passit ja tarkasti ne. Omani hyvaksyttiin mukisematta, lasten kohdalla alkoi nikottelu. Minulla on eri sukunimi kuin lapsilla ja rajavartiolaitoksen mies alkoi tenttaamaan minua siita, ovatko lapset minun ja milla sen voisin todistaa. Totesin, etta ovat, mutta etta en voisi todistaa asiaa millaan dokumentilla. Jonkun aikaa jankutettua mies totesi, etta Tirppa  nyt nayttaa minulta niin paljon, etta sukulaisuussuhteesta ei liene epailysta. Sen sijaan Pikkusiskon kohdalla mies palasi yha lapsikauppaan ja kidnappaukseen ja jankutti syntymatodistuksesta eika meinannut paastaa meita millaan menemaan. Tyypi ei uskonut sitten millaan, etta meilal ei ole sellaisia, koska niita ei myonneta vaan tiedot loytyvat vaestorekisterista.

Lopulta ukko taisi tajuta, etta nyt alkaa hermot olla todella tiukalla ja paasti meidat menemaan. Pakko kai tulevaisuudessa kuitenkin taipua ja hankkia jonkun sortin dokumentti todisteeksi.

Paluumatka from hell!



Ihan tuntui viime viikolla, etta joku jossain yritti sanoa, etta ala palaa Ugandaan ja toihin.. 

Paluumatka oli katastrofaalinen. Olin matkassa yksin kahden puolikipean alle 4-vuotiaan lapsen kanssa. Uh. Helsinki-Vantaalla hommat meni viela hyvin, vaikka talla kertaa kukaan ei paassytkaan mua sinne auttamaan. Sain kuitenkn yllattavan helposti 3 matkalaukkua, vaunut ja turvakaukalon hilattua lahtoselvitykseen. Kone Lontoosta oli sitten myohassa joten paastiin lahtemaan myohassa Helsingista. Aluksi naytti, etta delay oli pieni, mutta lopulta oltiin perila niin, etta meilla oli tunti vaihtaa Heathrown terminaalista 3 terminaaliin 5. Missaan ei nakynyt henkilokuntaa, jolta olisin voinut pyytaa apua. Niinpa raapotin Pikkusiskoa Manducassa ja Tirppa kaveli. Tirppa taisi olla jo vahan kipea siina vaiheessa, kun se kavely ei oikein sujunut. En myoskaan tajunnut menna hisseilla vaan mentiin liukuportaita. Turvatarkastuksessa UNOHDIN ottaa vauvanruokapussin erilleen ja tietysti myos piippasin lapivalaisussa. Sen vuoksi piti ottaa kengat pois ja mulle tehtiin perusteellinen kopelointi. Kassi meni tutkintaan ja siita otettiin huumenaytteet ja se pengottiin (jaTirpan yskanlaakkee takavarikoitiin jne). Olin ihan paniikissa, kun kello oli niin paljon. Kaiken huipuksi meidan lento oli lahtemassa terminaalista 5c eli piti viela menna junalla. Siina vaiheessa tiesin jo alitajuisesti, etta ei ehdita. Kun tultiin portille, kone oli yha siella, mutta ne oli sulkeneet portin. Yritin (yhden toisen lapsiperheen kanssa ruikuttaa, ilman tulosta. 

No, takaisin paaterminaaliin ja transfer deskille samalla vasynytta ja kipeaa Tirppaa tsempaten ("ai kun kiva seikkailu meilla"). Ongelmana oli, etta perjantaina ei olisi BA lentoa Ugandaan eika myoskaan Keniaan... BA bookkasi meidat sitten Amsterdamin kautta - lento lahtisi aamulla 7.25, kentalla pitaisi olla ennen kuutta. Saatiin hotelli voucher ja meidat pistettiin bussijonoon ulos (en edes tajunnut valittaa, muut matkustajat bussissa oli ihan poyristyneita ettei saatu edes taksia) ilman mitaan lampimia vaatteita. Lontoossa oli niin plajon myohastyneita koneita, etta lentokenttahotellit oli tays ja meidan piti menna kauemmas. 

Hotellissa oli kamala jono, mutta joku ihana herrasmies jarkkasi meidat jonon karkeen. Saatiin huone ja pistin Tirpan suoraan nukkumaan n. klo 23. Itse kavin etsimassa vahan ruokaa ja paasin petiin puolen yon aikaan. Aamulla kello soi viidelta, piti ehti 5.30 bussiin, etta oltais kentalla tarpeeksi aikaisin... Talla kertaa turvatarkastus oili tosi sujuva ja lennot meni hyvin, mita nyt Tirppa oli jo ihan selvasti flunssainen.

Lennot sujui joustavasti ja KLM:n henkilokunta sai meille jarkattya mahtavasti tilaa puolityhjassa koneessa. Perilla Entebessa kaikki muut tavarat tulivat heti ensimmaisina hihnalla ja sitten odotettiin ja odotettiin. Kun hihna vihdoin pysahtui, totesin, etta Tirpan laukku ei tosiaankaan tullut perille. No, tehtiin selvitys ja laukku oli yha Lontoossa ja kaikki hyvin, paitsi etta virkailija oli maaaaaailman hitain (tosin hyvin ystavallinen) enka voinut soittaa meidan taksille, etta tulossa ollaan, kun ei ollut paikallista sim-korttia. Virkailija onnes lainasi omaa puhelintaan. Paastiin ulos, taksi oli onneksi yha siella (muuten siella olikin jo todella tyhjaa). 

Ajomatka kaupunkiin meni hyvin, kotiportilla tyhjattiin auto ja aletttiin siirtaa kamoja ovelle. En huomanut, etta mun kukkaroni tippui taksiin (katsoin kylla lattian mutta en penkkia, siis etten ole unohtanut mitaan). Kello olil varmaan 2 yolla siina vaiheessa, kun vihdoin kaikki paastiin nukkumaan. Aamulla vasta huomasin, etta kukkaro puuttui. Se saatiin onneksi takaisin, tosin ilman rahaa - meidan luottotaksari oli lainannut autoa joltain kaveriltaan ja kaverin asiakkaat oli loytaneet kukkaoron. Ei tietoa kuka se oli tyhjannyt, mutta paaasia oli, etta kortit olivat tallella. 

Seuraavana aamuna tunsi matkustaneensa :) Toivottavasti oli viimeinen tallainen matka laatuaan...

Lyhyt napanuora

Ihmettelin eilen yhdelle kaverille, kuinka esikoisen kanssa töihinpaluu ei tuntunut mitenkään ihan hirveältä, vaikka tapahtui Tirpan ollessa tosi pieni ja kuinka nyt ajatus töista kuumottaa pahasti. Pikkusisko tulee sentään olemaan yli 5 kk vanha ja jää kotiin tutun ja luotettavan (ja aivan mahtavan) hoitajan kanssa. Ja silti jo ajatuskin kirpaisee...

Luulen, että se johtuu erityisesti parista asiasta. Malawissa kaikki oli niin helppoa, kun työpaikka oli 7 minutin ajomatkan päässä kotoa eikä liikennettä oikeastaan ollut ikinä. Nyt parhaimmillaankin työmatkaan menee 25 min, yleensä kyllä reilusti enemmän ja pahimmillaan 1,5 h. Hilpaisepa siinä sitten kotiin hädän tullen. malawissa kävin kotona lounaalla/hain loppuperheen ulos lounaalle aina. Näin siis vauvaa myös keskellä päivää, mikä helpotti eroahdistusta kummasti. Kampalassa ei ole toivoakaan mennä kotiin lounaalle. Lisäksi Pikkusisko on alkanut nukahtamaan iltaisin aika aikaisin ja pelkään kovasti, että pahimmillaan ehdin nähdä vauvaa hereillä ehkä tunnin iltaisin. Kuulostaa ihan hirveältä.

Kuumottamista aiheuttaa varmaan kuitenkin myös se, että Malawissa Tirppa oli kotona miehen kanssa ja Pikkusisko jää hoitajan kanssa kotiin. Luotan hoitajaan kylla, mutta jossain takaraivon uumenissa ihan pieni ääni kuiskaa, että hoitaakohan se nyt mun vauvaani riittävällä rakkaudella (vaikka tiedän että hoitaa).

Vaatekriisi

Tällä kertaa vaatekriisi on vähän pienempi kun kuusi vuotta sitten, nyt tiedän miten toimistossa pukeudutaan eikä tarvi miettia, sopeudunko seuraan. "Tyyli" eli siis ihan mun peruspukeutuminen on kuudessa vuodessa muuttunut aika tavalla, en oikeastaan muista, ksoka olisin käyttänyt hupparia julkisilla paikoilla viimeksi.

Kriisi on kuitenkin sama, pitäisi löytää sopivia paitoja toimistokäyttöön. Meillä on hyvinkin vapautunut pukeutumiskulttuuri toimistossa, herra isopomo näyttää mallia lököttävässä paidassa napit auki... Ugandassa ollaan muutenkin vähemmän sovinnaisia kuin Malawissa, missä pukeutuminen oli hyvin konservatiivista ja hillittyä. Mulla se taisi jäädä vähän päälle, yksi sambialainen kaveri totesi viime vuonna, että mäkin pukeudun niiin kovin konservatiivisesti (siis MINÄ!). No mutta kun ei niitä polvia kerta kaikkiaan sovi näyttää...

Kampalasta saisi kyllä oikeastaan kaikkea, jos vaan on aikaa ja voimia etsiä. Luulen, että töiden alettua haluan viettää kaiken vähäisen vapaa-aikani lasten kanssa, enkä kauppakeskuksia koluten ja puuvillaisia vaatteita etsien. Niinpä nyt on taas aika hamstrata.

Kiirettä pitää

Viime viikolla en ehtinyt paljoakaan nauttimaan äitiyslomasta. Sain nimittäin pääkonttorista 8.3 vihdoin "Detailed Administrative Letterin", jossa kerrottiin tarkkaan, mitä kaikken tässä pitääkään tehdä ennen huhutikuun 18. päivää ja mitkä lippulappuset pääkonttoriin pitää palauttaa. Lisäksi alkuviikko meni sairastaessa, sain lievän ruokamyrkytyksen ja siihen perään flunssan.

Vähän pistää sapettamaan, että samat paperit täytyy sopimuksesta toiseen toimittaa uusiksi. Yleensä ei varmaan tarvi, jos siirtyy määräaikaisesta määräaikaiseen, mutta kun mulla oli väliaikainen sopimus viimeksi ja nyt määräaikainen (ero on eduissa, jälkimmäinen tehdään 364 päiväksi kerrallaan, ettei vuoden rajapyykki ylity ja jotta esim. perhettä ei tarvitse laskea ollenkaan mukaan) ja välissä breikki, joudun toimittamaan kaiken uusiksi. Taas. Montakohan kopiota meidän vihkitodistuksestakin mahtaa mun tiedoissani olla...? Oikeasti, kuvittelin, että 21. vuosisadalla tiedot voitaisiin ehkä jo kirjata jonnekin järjestelmään, missä ne tiedot pysyis.

Ensimmäinen erä papereista on nyt lähtenyt, mukaanlukien Medical Clerance. Testit on tehty ja mut terveeksi todettu. Siinä meni kaksi päivää, ensin lääkärintarkastus ja lähetteet, sitten verikokeet ja virtsanäyyteet, sitten muualla EKG ja rintakeän röntgen, seuraavana päivänä vielä paastoverikokeet ja lääkärintarkastuksen loppuosa. Lekuri olis halunnut lähettää mut vielä tarkkoihin kuulokokeisiin, mutta sanoin, että kyllä kuiskaus riittää.

Lisäksi kävin passikuvassa (tietenkään mitkään tavalliset kuvat ei kelvanneet vaan niihin oli hy-vin spesifit ohjeet) ja sain DHL:llä lähtemaan muutaman tarvittavan lomakkeen. Nyt vaan odottelen, että pääsen lääkärintarkastuksen tarkastuksesta läpi ja voin aloittaa seuraavat valmistelut.

Stressi!

Karseaa, työt ei ole vielä alkanutkaan ja mulla on jo stressi... Tai stressi on ehkä vähän turhan vahva sana, mutta huomaan olevani aika takakireä ja hermostuvani paljon herkemmin kuin ennen. En tiedä miksi niin hermostuttaa. Lastehoitaja on tuttu - luotettava ja hyväksi havaittu, joten sen ei pitäisi aiheuttaa sydämen tykytystä. Samoin työpaikka, työ ja ihmiset ovat tuttuja ja tiedän kyllä, että osaan ja pärjään.

Ehkä se stressi vähän liittyykin siihen vanhaan työpaikkaan ja ylipäätään toimialaan. Olin jotenkin ajatellut, että äitiyslomalla olisin miettinyt, mitä muuta voisin tehdä elämälläni, siis kehitysyhteistyön sijaan. Huomaan, että musta on tullut vähän kyyninen ja paatunut ja luulen, että voisi tehdä hyvää tehdä välillä jotain ihan muuta. Ongelma on se, että en tiedä mitä plus että tämä työ on tasan sitä, mihin mulla on koulutus (ja varmaan lahjojakin). Ja onhan se välillä tosi palkitsevaa ja kivaa, mutta vihaan kokouksia ja kaikkia ylimääräisiä turhia raportteja ja dokumentteja, joihin menee aivan tuhottomasti aikaa hukkaan. Hyvää (ja stressavaa kylläkin) tässä on se, että sain ylennyksen ja msuta tulee nyt meidän yksikön vetäjä, joten voin koittaa tehostaa meidän tekemisiä sentään!

Herkuton helmikuuu

Päätin viettää aikani kuluksi toista kertaa elämässäni herkuttoman helmikuun. Alunperin sen piti olla perinteinen herkuton, mutta päätin kokeilla sitten piirun verran tiukempaa sokerista vieroittautumista, joten helmikuusta tulikin "ei lisättyä sokeria-helmikuu". Karsin ruokavaliosta herkkujen lisäksi myös kaikki sokeroidut juomat (mehut, limut jne), murot, maapähkinävoin, maustetut jugurtit jne., siis oikeastaan kaiken, missä tuoteseloste sanoo sokeria olevan (paitsi en leipää). Samaan ajanjaksoon sattui myös maidoton dietti, jonka noudatttaminen oli oikeastaan paljon hankalampaa kuin sokerittoman. Kurjaa elämä oli lähinä aamuisin, jolloin kaapeista ei löytynyt leivän päälle kuin satunnaisesti salamia - voi, juusto ja hillo kun kaikki olivat pannassa eikä ilman auto (joka oli huollossa) päässyt täydentämään varastoja.

Viime vuonna herkuton teki paljon pahemmin tiukkaa. Nyt ainoastaan muutamana ensimmäisenä päivänä ja jsokus n. viikon jälkeen olisi ollut ihanaa mussuttaa keksejä. Samoin kuin viime vuonna, olo tuntui huomattavasti virkeämmältä jo muutaman päivän jälkeen ja huomasin saavani asioita aikaa ihan eri tavalla. Painokin putosi huomaamatta muutaman kilon, vaikka se ei tässä tarkoituksena ollutkaan. Olo oli niin hyvä, että mietin jo, pitäiskö pitää herkuton kuu aina h.lla alkavina kuukausina :D

Päätin sokerittoman eilen muutamalla Irlannista tuliaisiksi saadulla Butler'sin toffeella. Ennen olisin pystynyt syömään koko 150 grammaa ilman ongelmia, nyt kolmen jälkeen tuli paha olo...

Perusterve

En muistanutkaan, että töihintulotarkastus onkin todella perusteellinen lääkäritarkastus. Ei siinä mitään, onhan se hyvä, että katsotaan terveeksi, mutta näin perusterveenä (oikeastaan erittäin terveenä) vähän huvittaa, että tarkastus pitää sisällään mm. ECG:n, keuhkokuvan ja hillitttömän määrän virtsa- ja verikokeita ja lisäksi erinomaisen kattavan fyysisen tutkimuksen. No, tuleepahan varmuuden vuoksi tarkistettua kaikki mahdollinen. Eikä suinkaan riitä, että lääkäri toteaa mut terveeksi, vaan tulokset lähetetään pääkonttoriin, jossa joku arvon lääkäri katsoo kaikki tulokset ja sitten joko antaa puoltavan tai kieltävän vastauksen. Olisin kyllä tosi yllättynyt, jos kieltävä vastaus tulisi...

Täällä taas

Kas, pikku blogitauko... No, sattuuhan sitä. 

Jotenkin on tuntunut, että ei oo sanottavaa, ainakaan Afrikka-asioiden tiimoilta. En siis saanut edellisessä postauksessa mainittua työtä ja kaikki on ollut levällaan kuin Jokisen eväät eikä Tirpan Pikkusiskon syntymä (11/12) ei ainakaan vaikuttanut positiivisesti kykyyn suoltaa luettavaa tekstiä

Nyt kun vihdoin on uutisia, niin ehkä mä yritän vielä blogillekin antaa vähän tekohengitystä. Eli uusi pesti entisellä työantajalla (käytännössä mun vanhan työn esimiesasema) alkaa 18.4. Tai ainakin niin itse ehdotin. Rekytointiprosessi on ollut tolkuttoman hidas - alunperin tää rekrytointi piti hoitaa elo-syyskuun aikana, mutta matkassa on ollut jos jonkinlaista mutkaa. Haastattelu pidettiin puhelimitse Suomesta just ennen joulua ja nyt vihdoin (eilen) sain viestin, etta minut on valittu. Tämä ei suinkaan ollut mikään itsestäänselvyys, kuulin nyt, että meitä oli lopussa kaksi aivan tasaväkistä kandidaattia, joten siinä mielessä olo on huojentunut.

Toisaalta kyllä vähän harmittaa mennä töihin jo - oon nauttinut vauvan kanssa kotona olemisesta enemmän kuin ajattelinkaan. Tähän ehkä vaikuttaa se, että tällä kertaa tajuttiin tosi nopeasti vauvan itkuisuuden ym. yllättäen alkaneiden vaivojen olevan maidosta johtuvaa. Viimeksi siihen meni koko eka vuosi... Niinpä meillä on taas hyväntuulinen, hyvin nukkuva vauva, ainakin niin kauan kun jaksan maidotonta diettia noudattaa!

Tiedossa on varmaankin aika paljon stressiä ja vaikeuksia sovittaa yhteen työelämä ja perhe, mutta yritetään.