Voihan venaja. Pitkittynyt flunssa paatti sit nyt TANAAN aitya korvatulehdukseksi. Poskionteloita on jomottanut jo pari paivaa, mutta mulla ne ei ikina arry kunnolla, joten ajattelin, etta se oli vaan pelkaa flunssan jalkimaininkia.
Olin koko paivan yhdessa kokouksessa, mutta jouduin menemaan loppuiltapaivasta sielta viela toimistolle. Autossa korvaa alkoi pakottaa ja toimistolle paastya sita sarki jo ihan kunnolla. Onneksi meidan lahelle on avattu uusi klinikka vahan aikaa siten, joten saatoin kotimatkalla poiketa siella. Avot, korvatulehdushan se ja mahdollisesti myos poskiontelo tulehtuneena tai tukossa ainakin.
Eipa silla muuten niin valia, mutta kun huomenna pitaisi taas lentaa... Ou jee. Ja nyt korvaa sarkee aivan hillittomasti. Puuh.
Sadekauden alkamisen jalkeen taalla on alkanut myos flunssakausi. Mulla on mennyt laskut sekaisin siita, kuinka monta flunssaa meilla on jo sairastettu, silla kun yksi paranee, toinen sairastuu tai ainkin saa jonkun jatkotaudin. Tirppa titty tuo tauteja koulusta jatkuvalla syotolla, mutta nyt myos Pikkusisko on omien leikkitreffiensa kautta onnistunut haalimaan jotain eri bakteerikantoja taloon.
Eihan meista kukaan ole parhaimmillaan flunssaisena, mutta Pikkusiskon sairastaminen kiristaa kylla kaikkien pinnaa. pahin uhmaika taitaa olla jo ohi (ehka?), mutta erittain rakaisena ja vasyneena lapsi koettelee kaikkien kestavyytta olan takaa. Varsinkin kun itsellakin olo on vasta alkanut vahan parantua, en jaksa yhtan kunnella sita suuren luokan draama siita, kuinka "Tirppa otti ton lelun ensin". Tana aamuna tyyppi huusi aivan taysia "sina juot nyt kahvia, sina HALUAT kahvia". Jep.
Meilla on hirvea yritys saada kaikki suunnilleen terveiksi talla viikolla horisontissa haamottavaa kotilomaa varten. Meilla saa kerran kahdessa vuodessa maksetun loman, jonka voi ottaa, kun kotilomapisteita on 24 (niita kertyy yksi kuukaudessa), mutta lomalta pitaa olla palattuna vahintaan 6 kk ennen sopimuksen paattymista. Meille lomaikkuna oli tana vuonna auki 18.4-30.6 ja koska Tirpan koulussa on kesakuussa aina vaikka mita happeninkia, halusin ottaa loman nyt. Olisi kiva paasta nauttimana lomasta ilman, etta joku on totaalisen raka poskella, mutta saas nahda, mita kay.
Edit. Taa on mun 100. postaukseni. Hip huraa :D
Tirppa kiinnostui viime syksyna baletista, joten uuden lukuvuoden alkaessa ilmoitimme hanet koulun balettikerhoon. Kerhossa innostus kuitenkin laantui akkia, periaatteessa siella oli kai ihan kivaa, mutta siella kuulema odoteltiin omaa vuoroa liian kauan. Paha sanoa, kun en koskaan nahnyt yhtaan kerhotuntia. Lukukauden loputtua Tirppa kuitenkin ilmoitti pattavaisesti, ettei enaa halua balettikerhoon uudestaan viimeisella lukukaudella.
Tiistaina yhden Tirpan kaverin aiti tekstasi ja kysyi, olisiko Tirppa kiinnostunut menemaan hanen tyttarensa kanssa samalle balettitunnille lauantaisin. Olin vahan epailevainen, mutta ihmeekseni Tirppa innostui asiasta. Niinpa tanaan sitten treffasimme ajo-ohjeiden puutteessa ja ajoimme balettitunnill perakanaa.
Olin olettanut, etta tunti pidettaisiin tanssikoulussa, mutta ohjava auto kurvasikin omakotitalon pihaan. Perilla talon sisaankaynti oli takaovelta ja keittion kautta suuntasimme toiseen kerrokseen. Yhteen erittain runsaasti koristeltuun huoneeseen oli raivattu tilaa kahdelle tangolle ja keskilattialle. Ovella meita oli vastaanottamassa vanhahko ranskalainen madame korkokengissaan ja liehuhameissaan. Opettaja vaikutti ihan ystavalliselta, mutta oli mm. sita mielta, etta Tirpan ja kaverin pitaisi kayda erillisilla yksityistunneilla, koska ovat jo niin vanhoja...
Tunnilla oli kuulema ollut oikein kivaa. Madame oli ollut vahan ankara - "mutta vaan niille jotka puhuivat". Ensimmaisella tunnilla oli keskitytty ensisijaisetsi sormien oikeaan asetteluun. Kuulostaisi silta, etta madame saattaisi hyvinkin kuulu siihen "vanhaan, hyvaan" koulukuntaan, joka oikoo polvia lapsimalla :D Mutta niin kauan, kun tanssiminen on Tirpasta kivaa, kaykoot - vaikka sitten vanhan koulukunnan tunneilla.
Luettuani yhdesta blogista siman teosta, mun alkoi tehda ihan hirveasti mieli simaa ja tippaleipia. Aika harvoin nykyaan enaa tulee mitaan hillittomia himoja suomalaista ruokaa kohti. Tuliaisiksi tai matkoilta tuotu ruisleipapaketti kestaa pakastimessa nykyaan viikkoja ja muutenkin matkalaukkuun ei enaa tarvitse tunkea juuri mitan ruokatarvikkeita (kovaa salmiakkia, missa salmiakkijauhoa sisalla lukuunottamatta). Joskus tulee mukaan raahattua jotain omituisia asioita ja kaikki kylla syodaan, kuten syotiin tuliaisiksi saatu mammikin, mutta se himo on laantunut. Toista oli Malawissa, missa ruokatarvikevalikoimat olivat niin heikot, etta jo viikkoja ennen lomaa alettiin suunnittelemaan, mita kaikkea aiottiin syoda. Pahimpiin himoihin mies pyorayttaa lihapiirakoita kerran vuodessa ja sen jalkeen ei enaa teekaan mitaan erityista mieli.
Simaa olisi kuitenkin saatava! Nythn on sellainen harmillinen tilanne, etta koska lahdetaan pistaytymaan Suomeen vappuna, ei sima taida ehtia. Toivottavasti kaikki sukulaiset ja tutut ottavat tasta vieststa onkeensa ;)
Susan, meidan uusi lastenhoitaja (mitenkohan pitkan ajan jalkeen me jatetaan toi "uusi" etuliite pois?) oli viime viikolla kayttanyt passionhdelmat pois pilaantumasta. Me aina ostetaan niita, mutta pussista ei tule kaytettya kuin murto-osa ja loppu homehtuu alta aikayksikon. Se oli tehnyt niista aivan passion-mehua. Taalla saa ko. mehua joka paikasta lapi vuoden, mutta hirvean usein se on liian voimakasta tai sita on makeutettu paikalliseen suuhun sopivaksi.
Mehu oli about taydellista ja siita eteenpain meilla onkin ollut jaakaapissa kannullinen mehua odottamassa. Sen tekeminen ei ole kauhean vaikeaa tai vaivalloista, mutta ma en ole siltikaan saanut ikina aikaan. Vahanko ihanaa, miten ma en ole tajunnut tata aikaisemmin?!
Mun pitaisi parhaillaan tehda siihen tyohaastettaluun liittyvaa teknista jatko-osaa, mutta en mitenkaan jaksaisi. Vahan teki mieli sanoa, etta pitakaa tunkkinne, kun viikko haastattelun jalkeen mulle ilmoitettiin, etta "ai kato, me kysyttiin niin ymparipyoreita, ettei me tiedetakaan sun teknisesta osaamisesta kauheasti". Ko. haastattelussa oli myos heidan omaan (melko kehnoon) dokumenttiin perustuva esitys.
No, koska ei ole tapana jattaa tallaisia haasteita kesken (vaikka sitten lopussa kieltaytyisin tarjotusta paikasta) pakkohan tata oli viela yrittaa. Viime viikon olin kentalla, joten sovittiin, etta teen tehtavat talla viikolla. Tehtavaan annettiin 72 tuntia aikaa eli kaytannossa kolme iltaa. Eika tama hupi tahan lopu - ensi viikolla tai sita seuraavalla on viela toinen skype-haastattelu.
Taytyy sanoa, etta ei mihinkaan rooliin aikaisemmin ole nain kovasti syynatty. Ja saahan sita syynata, mutta vahan on hommasta mennyt maku, kun se on olut vireilla tammikuun lopusta. Paree olla pramea duuni...
Kentalla oli yhta ihanaa ja raskasta kuin ennenkin. Olen ehka maininnutkin, etta olen nykyaan muiden hommieni lisaksi myos vastuussa opetusalan interventioista West Nile-nimisella alueella, jonne on asutttu n. 150,000 etela-sudanilaista pakolaista. Ugandan varsin edistyksellisen pakolaislain mukaan pakolaisia ei laiteta leireihin, vaan heidat asutetaan tietyille aluieille paikallisvaeston joukkoon.
Tama oli nyt 4 (vai viides?) visiittini alueella sitten viime vuoden helmikuun. Muutos on tosi huikea. Ensimmaisella visiitillani reilu vuosi sitten alueella oli epamaarainen valtava telttakyla. Nyt sinne on muodostunut ihan oikeita kylia tai paikallisittain trading centreita, joiden ymparilla on suorastaan pieni kaupunki. Seka UNHCR etta UNICEF ovat rakentaneet kymmenittain pysyvia rakennuksia ja monin paikoin pakolaisalueet nayttivat tosi paljon varakkaammilta kuin laheiset paikalliset kylat. Pysyvia rakennuksia siksi, etta isolla osalla pakolaisista ei ole aikomustakaan lahtea takaisin Etela-Sudaniin kovin pian. Lyhimmat arviot oleskelusta ovat 5 vuoden luokkaa, mutta uudet arviot osoittavat ennemminkin 8-20 vuoden oleskeluun.
Kenttamatkat ovat tosi rasittavia, mutta aina todella antoisia. Tai lahes aina - vahiten saan irti niista reissuista, jolloin pitaa osallistua johonkin isoon kokoukseen tai seurata paikallista koulutusta. Pari tuntia on okei, mutta sen jalkeen alkavat seka pers etta aivot puutumaan. Nyt oltiin onneksi oikella kenttamatkalla ja kiersimme neljan paivan aikana lukuisia kouluja ja paivahoitopaikkoja. Varsinkin Aruan districtissa Etela-Sudanin ja Kongon kainalossa maisematkin olivat huikaisevia, joten matkasta jai hyva fiilis.
Kirsikkana kakun paalla Aruan opettajankoulutuslaitoksen rehtori lahjoitti hienon paikallisen melkkokankaan ja 5 (!!!) litraa hunajaa kiitokseksi pitkaan jatkunesta hyvasta yhteistyosta. Olin aika otettu.
Taas merkkipaivia.
Enpa olisi uskonut
tata lahtopostausta kirjoittaessani, etta 8 v myohemmin olisin yha Afrikassa. Kuvitelkaa, yli viideosa mun elamastani. Se on ihan pirun pitka aika, varsinkin kun alkuperainen suunnitelma oli maksimissaan kolme vuotta. Tahan voisi vaan todeta, etta niin se elama yllattaa.
Edit. Tajusin, etta eihan se ole liki viideosa vaan YLI viidesosa. Josses.
Ihan just kohta hyppaan firman autoon ja lahden taas huristelemaan kohti pohjoista ja etela-sudanilaisia pakolaisia. Kenttamatkoilla pitkat automatkat on olennainen osa reissua, mutta ai etta odotan sita hetkea, kun Adjumanin kiitorata (tai ruohokaistale lahina) avataan liikenteelle. Nyt matkaan pitaa varata yhteen suuntaan 7-8 tuntia, kiitoradan avautuduttua matka on alle tunnin. Nykyisilla matka-ajoilla ei ole mitaan jarkea tehda neljaa paivaa lyhyempia reissuja, lentamalla voi hyvinkin tehda vain kahden yon pikku kiepautuksen.
Paasiaisloma on ollut siita ihana, etta olemme kerrankin olleet kotona. Yleensa (liian usein) matkustamme lomilla. Matkuastaminen on mukavaa, mutta unodan liian helposti, kuinka ihanaa on viettaa loma-aikoja myos kotosalla. Kaksi ekaa paivaa meni tyoviikosta toipuessa, mutta eilen alkoi jo tuntua silta, etta olen lomalla. Tanaan sainkin yllattavan tarmopuuskan ja kuuakusi kaupalla vaihtamista odottaneet verhot vaihdettua ja taulujen paikkoja muutettua. Nythan taalla nayttaa ihan uudelta taas!
Meille on muotoutunut vuosien varrella jo useampia omia perinteita. Osa on omaa (suomalaista) perua - esimerkiksi nyt paasiaisena meilla oli, kuten aina, lammasta, valkosipuliperunoita, pashaa ja pullaa ja paasiaisvalmisteluihin kuului munien maalailua/koristelua. Osa perinteista taas on enemman kansainvalisen koulun kautta muualta. Niinpa meilla jo kolmatta vuotta putkeen oli aamulla myos Easter Egg Hunt - paasiaispupu (!!) oli kaynyt piilottamassa suklaamunia puutarhaan ja lapset etsivat niita into piukassa.
Harmittelin just, etten ole taman enempaa kodinhengetar/puuhastelija/askartelija. Kavin yhden espanjalais-dominikaanisen perheen kodissa ja vaikka tiesin etukaten perheen aidin olevan tehokkaan kehitysyhteistyontekijan lisaksi myos tosi innostunut kaikesta puuhastelusta, olin visiitin jalkeen tosi lamaantunut. Koti ei vaan ollut ihana (ei silla lailla suomalaisen kliinisesti ihana, vaan siella nakyi oma kulttuuriperima, edellinen kotimaa Egypti ja Uganda) ihanana yhdistelmana. Lisaksi perhe oli varkannyt perinteisia ja uusia paasiaiskoristeita, jotka oli tietty aseteltu tosi kivan nakoisesti esille.
Musta olisi ihanaa, jos saisin aikaan vahan enemman perinnejuttuja lasten kanssa ja jaksaisin askarrella ja puuhastella loputtomiin. Meilla oli mun lasuudenkodissa vaikka mita perinteita, joita olisi (ainakin soittain) tosi kivaa jatkaa. Valitettavasti olen tyon ulkopuolella aika laiskanpulskea ja sain tana vuona tosissaan potkia itseani liikkelle, etta saataisiin edes ne munat maalattua. Ehka taa kuitenkin menee nain ihan hyvin ja tasta sekametelisopasta muodostuu lapsille ne omat tarkeat perinteet - tyyliin Paasiaispaivana AINA mennaan uimaan. Toivossa on hyva elaa.
