Harjaa hampaat, huuhdo suu - hammaspeikko karkottuu!

Tekisi mieli etsia joku sopiva engalnninkielinen loru hammashygieniasta ja alkaa lallatella sita.

Koulutetut paikalliset ovat hyvin siistia sakkia. Meilla toissa naiset keskimaarin ovat huomattavasti huolitellumpia kuin mina - kaikilla on puunatut kynnet ja laiteut tukat ja monilla koruja ja huoltiteltu meikki. Miehetkin nayttavat siisteilta puvuissaan ja sheivatuissa ja kiillotetuissa kaljuissaan. Niinpa en voi tajuta, miten samaa puunaamisen astetta ei voi ulottaa myos hammashygieniaan?!?!?! Ei ole kerran tai kaksi, kun olen joutunut pidattamaan hengitystani keskustelukumppanin suun loyhkatessa metrien pahan. Hyi yok!!!

Jannitavalla tavalla samaa tosin huomaa tuolla Tirpan koulussakin. Yksi Tirpan parhaista kavereista on italialainen kuusivuotias tytto. Tyton aitijust selitti mulle, kuinka olikin kurjaa, etta tytolla oli hammastarkastuksessa seka svvia reikia ja ientulehdusta. Ja kuinka hammaslaakari oli taas joutunut paikkamaan sen hampaita (en oo ihan varma, pitiko joku hammas jopa kiskoa irti...). Kiesus. Itsellakin on ollut paljon reikia, mutta ei todellakaan alkaen noin pienesta. Kyllahan Tirpallakin joskus jaa hampaat pesematta, mutta yleisesti ottaen kaksi kertaa fluorihamastahnalla on normi.

Haastis

Vihdoin tyohaastattelu on takana. Sita on lykatty aina vaan, alunperin sen vuoksi, etta mun piti menna Nairobiin haastattelua varten. Lopulta paiva saatiin sovittua ja viime hetkella paikkakin muuttui niin, etta se tehtiinkin Skypen valityksella.

En vielakaan viitsi mainita organisaatiota johon haen nimelta. Tehtava olisi ko. instanssin Saharan etelapuoleisen Afrikan aluetoimistossa (tosin fyysisesti sita voisi tehda taalta), tittelina olisi Education Portfolio Manager. Organisaatiossa on vahan sisaista erimielisyytta siita, tarvitaanko pestiin koulutusalan asiantuntijaa vai bisnes-tyyppia, mutta ainakin toimenkuva tuntuisi ihan kiinnostavalta.

Haastattelussa oli kaksi osaa. Ensimmaista varten sain kaksi dokumenttia ja sitten joukon kysymyksia esitettavaksi. Sn jalkeen seurasi 45 min aika tiukkaa grillausta. Etukateen stressasin skypea aika paljon, mutta yllattavan rennossti haastattelu sujui. Olin ehka vahan liian suomalainen ja omuutamaassa kohtaa ehka aavistuksen liian rehellinen, mutta muuten jai aika hyva fiilis. Varsinkin ensimmainen, tekninen osa meni todella hyvin.

Saas nahda. Jos saisin ja ottaisin vastaan em. tyon, tarkoittaisi se osapuilleen kolmea lisavuotta Kampalassa. Ollaanko me siihen valmiita...? Jos en saa tyota, on universumi puhunut ja siina tapauksessa varmaan palataan jouluna Suomeen.

Taas on se aika...

Viime sunnuntaihin asti hikoiltiin ihan hillittomassa helteessa. En muista aikaisemmilta vuosilta yhta pitkaa kokonaan sateetonta kautta enka noin kuumia lampotiloja. Yhdessa yossa kaikki muuttui ja nyt onkin sitten satanut koko viikon tai ainakin koko yonm lapi viikon ja puolet paivastakin. Muuten sade on oikein virkistavaa vaihtelua, mutta olin taas jo ehtinyt unohtaa, kuinka lamminvesivaraajan (joka toimii aurinkoenergialla) ei lampene paivittain tarpeeksi ja aamuisin saa kayda virkistavassa kylmassa suihkussa.  Jospa TANA vuonna hankittaisiin se sahkolla toimiva vedenlammitin...

Lasten parhaksi?

Taas on pahkailty tulevaa sijoituskohdetta - siis itsemme osalta. Mehan jo ikaan kuin periaatteessa paatettiin, etta palattais Suomeen, kun mun nykyinen sopimus jouluna loppuu. Sitten tuli mahdollinen uusi tyo ja alkoi jahkailu. Sinallaan jahkailu on ennenaikaista, kun haastattelukin on vasta ensi viikolla, mutta pitaahan sita nyt vahan spekuloida... Varsinkin kun meilla olisi myos mahdollista jaada tanne mun nykyisen tyon puitteissa.

Miehen ja mun (henkisen hyvinvoinnin) kannalta (valiaikainen) paluu olisi varmaan hyva ratkaisu. Lasten kannalta taas... Niin, mika olisi lasten kannalta paras ratkaisu? Sen kun tietais.

Lapsilla on taalla hyvat oltavat. Tirpan koulu on mahtava - pieni, lapsiystavallinen ja ainakin alaluokilla todella kiusaamisvapaa. Luokkaan mahtuu monenlaista hiihtajaa ja ainakin vanhempien nakokulmasta nayttaa silta, etta kukin saa olla juuri sellainen kuin on, ehkapa enemmain kuin Suomessa koulussa. Tirpalla on hyvia ystavia, joista osan on tuntenut aivan pienesta saakka. Pikkusiskollakin alka olla oma ystavapiirinsa ja molemmilla tietty se oma rakas lastenhoitaja, johon kummatkin ovat tosi kiintyneita. On oma piha ja saa, joka sallii ulkona leikimisen pienissa vaatteissa lahes joka ikinen paiva ja uima-allas, jossa voi pulikoida.

Totta kai Suomessakin olisi hyvat oltavat, suku lahella, mahdollisuus kaikkeen siihen, mita taalla ei voi tehda ja ennen kaikkea expat-kuplan ulkopuolella elaminen, Mutta entas sitten se henkinen puoli? Lapsille tama on koti. Suomi on kiva lomapaikka, mutta henkiset siteet taitaa kuitenkin olla enemman taalla. Eniten mietityttaa seka mun edellisessa aihetta liippaavassa kirjoituksessani  anonyymin komentti ja yhdelta kaverin taysin samalainen kuvailu paluusta ulkomailta. Kaverin tapauksessa pienessa itasuomalaisessa koulussa opettaja oli pyytanyt aidilta, ettei kaveri enaa kertoisi mitaan juttuja ulkomailla elamisesta muutama viikko koulun aloituksesta. Ajat ovat ehka muuttuneet, mutta ajatus siita,m etta vie lapset tahallaan paikkaan, jossa "edellinen elama" taytyy sulkea kokonaan pois ja leikkia, ettei sita ollutkaan, tuntuu ainakin itsesta tosi pahalta.

Ainahan muutto on lapsillekin iso juttu, mutta jos ei ole pakko, kannattaako edes harkita mantereelta toiselle muuttoa ja palata ehka joskus myohaisemmassa vaihessa lasten ollessa vahan isompia ja pystyessa ehka kasittelemaan sita paremmin? Vai olisiko parempi palata nyt ja antaa lapsille kunnolliset juuret Suomeen (asia, joka mulle itselleni on tosi tarkea) ja lahtea sitten myohemmin ulkomaille uudestaan, jos silta tuntuu?


Pyorailemaan!

Keksin just, mita haluan tehda toukokuussa Suomessa. Haluan pyorailla!!!!

Viis siita, etta (entinen) pyorani on viimeiset kahdeksan vuotta kuulunut veljelleni (onkohan se enaa edes olemassa...?) ja etta viime kerrasta, jolloin olen ajanut pidemman matkan kuin mokilta Halpa-Hallille (n. 1,5 km). Siita huolimatta naen meidat jo sieluni silmilla viilettelemassa pitkin Hameenlinnan pyorateita - mina, mies ja Tirppa omilla pyorillamme ja Pikkusisko mun pakkarilla kiljahtelemasa riemukkaasti.

Pyoraily on yksi niista haavekuvista, joita liitan vahvasti Suomessa elamiseen. Voisi tehda teraa testata tata mielikuvaa. Todellisuus on varmaan se, etta jos jostain saadaankin yhytettya polkupyorat kayttoon, ehditaan kayda kerran kokeilemassa, sitten Tirppa kieltaytyy, kun ei osaakan, kesken retkea mun peffaan alkaa sattua niin, etten voi ajaa kuin seisten ja sitten alkaa sataa kaatamalla. Mutta JOS se on niin ihanaa, kun mielikuvissa, voi olla etta kiinnostus muuttamista kohtaan kasvaa eksponentiaalisesti!

Uimapaitaa metsastamassa

Tirpalla on kaksi uimapaitaa, joista toinen alkaa olla vahan liian pieni ja toinen on kuulema hirvean ruma (=turkoosi, missa keltainen kalan kuva rinnuksissa). Nain kuumalla kelilla uima-allas on kovassa kaytossa, useimmiten sellaiseen aikaan, etta aurinko porottaa taysilla. Uimapaidan kaytosta on tullut melkoinen kynnyskysymys. Valilla Tirppa on jopa kieltaytynyt tulemasta uimaan, kun vanhemmat ovat olleet niin sadistisia, etta ovat vaatineet uimapaidan pukemista.

Taalta voi hyvassa lykyssa loytaa uimapukuja ja olenpa loytanyt vauvalle silloin aikanaan myos haalarimallisen uikkarin. Uimakamojen loytyminen on kuitenkin sattuman kauppa ja yleensa ollaan ostettu uusi uimapuku Tirpalle Suomesta. Seuraavalta lomalta lienee viisainta tuoda muutama, uikkareiden kayttoaste on niin kova, etta viime kesana hankittu alkaa jo olla aika virttynyt. Uikkareiden ostaminen on onneksi helppoa. Sen sijaan olen vahan pulassa uimapaidan kanssa. Mista loytaa "hienoja" (mieluiten liila, kuvioista kayvat kukat, perhoset, tahdet, ei missan nimessa kalat) uimapaitoja???

Ei omena kauas jne...?

Monen minut/miehen tuntevita ihmisista voi olla sita mielta, etta ollaan aika itsepaista sakkia. Haluaisin sanoa, etta "mies on", mutta ikava kylla taidan itsekin olla periaatteen naisia. Tosin tama ominaisuus on vuosien varrella vahan vahentynyt, mutta tarvittaessa (eli usein?) osaan kylla pitaa sitkeasti kiinni omasta kannastani/tavastani tehda asioita. Lapsistamme Tirppa oli melko itsepaista sorttia ihan pienena ruokailun suhteen. Nykyaan itsepaisyys kohdistetaan lahina uimapaidan vastustamiseen. Sen sijaan pikkusisrensa on viime paivina osoittanut niin ihailtavaa sinnikkyytta, etta vahan jo pelottaa.

Pikkusisko on siis 2 v 4 kk vanha. Viime viikonloppuna lapselle nousi hirvea kuume, joka toki laski kuumetta alentavalla laakkeella, mutta pomppasi parin tunnin paasta taas liki 40 asteeseen. Niinpa tiistaiaamuna jonoteltiin laakarille ja labraan, kun haluttiin sulkea pois malarian tai lavantaudin (joka jyllaa Ugandassa aika isosti juuri nyt) mahdollisuus. Verikokeiden tulos oli bakteeriperainen tulehdus, joskin sen sijainti jai auki, kun mitaan muita oireita paitsi ruokahaluttomuus, ei ollut.

Laakityksena viiden paivan nestemainen antibiottikuuri, 10 ml aamuin illoin. Ensimmaiset 3 paivaa menivat joten kuten. Tai no, hirvean maanittelun ja ehka pienen rahinan avustuksella. Lapsi kylla itkeskeli, mutta nieli laakkeensa. Stoppi tuli eilen illalla. Ensin Pikkusisko oli jemmannut suussaan puolisen tuntia lusikallista riisia, jonka seassa oli yksi (1) rusina. "Mina ei tykkaa" - senpa takia satsia olikin hyva pitaa suussa niin kauan, kunnes taivuin sen poisylkemiseen. Sen jalkeen antiobiotit eivat uponneet yhtaan sen paremmin, mutta lopulta mies sai houkuteltua lapsen nielemaan sen lupaamalla kulauksen Fantaa palkinnoksi.

Tana aamuna ei enaa mikaan lahjonta, kiristys, maanittelu, karjunta tai normaali puhe tehonut. Pikkusisko piti laakesatsia suussaan kokonaisen 1,5 h, jonka jalkeen nukahti ja vahingossa nieli laakkeen. Illalla sama homma, paitsi etta nyt nukahti sohvalle ja kellahti kyljelleen ja laakkeet valuivat suupielesta pois. Jep jep. Onneksi kuuri on lopussa!

Vahan kauhistuttaa, mihin tollaisella luonteenlujuudella viela mennaankaan. Aikaisemmin ollaan jo todettu, etta lapsesta tulee joko koulukiusaaja tai menestyja :D Mutta en kylla myonna oleeni noin  jaarapainen ikina!!!

Production

Tirpan koulussa oli tanaan Key Stage 1:n (eli siis ala-asteen alaluokkien) koulunaytelma, eli production. Tana vuonna temana oli savannin elaimet, jotka pelkasivat ukkosen jyrinaa, mutta sitten tuli sade, joka teki kaikki iloiseksi. Ohjelmassa oli tosi paljon tansseja ja lauluja luokittan, lisaksi mukana oli muutama kertoja viemassa tarinaa eteenpain. Luulin etukateen, etta monella lapsella olisi vuorosanoja ja olin ihan hakeltynyt huomatessani, ettei nain tosiaankaan ollut.

Meidan Tirppa, joka tosielamassa on aivan jarkyttavan ujo (mm. joululomalla ei uskaltanut tulla mun kavereille sisaan ennen kuin ehka tunnin paasta, vaan piileskeli pihalla...) on lavalla aivan omassa elementissaan. Se on huomattu myos koulussa. Talla kertaa Tirppa  oli yksi kahdesta ekaluokkalaisesta, jolla oli pitkia vuorosanoja. Eika Tirppa arkaillut yhtaan, vaan sanoi sanottavansa reippaalla aanella erittaisen selkeasti mikrofoniin! Ai etta ma olin ylpea siita, etta se uskaltaa, kun tietaa minkalainen nyhvaaja se on muuten :D

Valaistus oli sellainen, ettei salamallakaan saanut lavalta kovin hyvia kuvia, tassa kuitenkin muutama otos.



Ostaako vaiko ei

Meidan on tarkoitus menna Suomeen kesaloman sijasta toukokuussa. Omituinen aika selittyy silla, etta meilla saa toista maksetun kotiloman kahden vuoden valein (riippuu siis aivan asemapaikasta, kuinka usein naita tulee). Loman saa kayttaa siina vaiheessa kun kotilomapisteita on tietty maara, mutta loma tulee olla kaytettyna viimeistaan silloin, kun sopimusta on jaljella kuusi kuukautta - vaikka olisi kuinka todennakoista, etta sopimusta jatketaan. Minun tapauksessani lomaikkuna on siis avoina 18.4-30.6.

Olisimme voineet tiestysti suunnitella viettavamme juhannuksen Suomessa, mutta koska kesakuu on niin usein saan puolesta suoraan sanottuna hirvea ja koska Tirpalla on koulussa kesakuussa kaikenlaista mukavaa, ajattelimme pitaa loman toukokuussa. Mina halusin vappupiknikille, mies kaverin nelikymppisille ja Tirppa omille synttareilleen Suomeen. Lisaksi hyvan ystavan laskettu aika on sopivasti toukokuussa, joten ajattelin, etta ehka nakisimme vauvankin samalla reissulla.

Olen tietty surffaillut lentolippuja jo pidemman aikaa nahdakseni, mita kautta kannattaa matkustaa. Nyt loysin holtittoman halvat lentoliput- vahan kiertotieta, mutta hinta on niin kohdallaan, etta tekisi mieli ostaa ne. Ongelmana on enaa loma, jota ei viela ole myonnetty. Ja tietty sellainn pikkuseikka, etta jos sattuisin saamaan sen uuden tyon (kuviot vielakin auki), voinko pokkana vain ilmoittaa, etta ensi toikseni olisin pois kolme viikkoa. Juuri epaselvan tyokuvion vuoksi kyttaan halpoja lippuja, Mikali en saa duunia, saan sentaan liput. Mikali saan duunin, saan vain yhdensuuntaiset liput ja uusi tyonantaja olettaa minun olevan jo paikanpaalla, joten paluu jaa maksettavasti omasta pussista.

Hirvea dilemma. Loman lykkaaminen em. syista ei innosta.

Kotoilua

Viikonloput Kampalassa ovat laiskanpulskeaa aikaa. Normi viikonloppuna jaksetaan erittain harvoin poistua kaupungista monen paivan retkille - vaikka tyopaiva paattyy perjantaisin jo kahdelta, on liikenne perjantaisin hirveaa eika silloin tee juuri mieli lahtea minnekaan. Lauantaiaamuna taas liikennetta ei ole nimeksikaan, mutta ajatuskin pitkasta ajomatkasta on niin epamotivoiva, etta emme jaksa vaivautua. Nyt kun molemmat tytot ovat jo isompia, voisimme ihan hyvin reissata vahan enemman!

Anyway, viikonloppuna siis harvoin tapahtuu mitaan erityista. Koska kumpikaan lapsista ei harrasta mitaan (Tirpan kanssa on joskus mietitty balenttia - yksi harvoista harrasteista, mita lapsille on viikonloppuisin tarjolla), aikataulut eivat meita juuri sido. Jos nuorin perheenjasen ei tomerasti vaatisi "mennaan autolla", emme mahdollisesti poistuisi viikonloppuisin juurikaan kotoa...  Lauantaisin kaymme usein kaupassa. Iltapaivalla telkkarista tuleekin erittais usein potkupalloa, joten naisvaki usein puuhastelee jotain omiaan, kay joko pedikyyrissa tai kavereilla tms.

Viikonloppuisin kaymme usein ulkona tai paivallisella, joskin Pikkusiskon paivauniaika asettaa omat rajoituksensa lounaisiin. Lauantaisin pysyttelemme yleensa Kampalassa, mutta sunnuntaisin olemme joskus reippaita ja ajamme Entebbeen lounaalle, ihan vaan poistuaksemme kaupungista. Suosikkiravintolamme terassilta voi tarkkailla lentokentalle laskeutuvia koneita ja veneita jarvella. Lasten suosikkeja tosin taitavat olla vireisella niitylla laiduntavat lehmat... Aiemmin mainuttu HelloFood on myos viikonloppuisin usein kaytossa, riippuen vahan saasta ja mielialasta.

Sunnuntaisin usein hengaillaan vaan omalla uima-altaalla. Varsinkin nyt, kun lamminta piisaa, laiskottaa sunnuntaisin tosissaan ja jaksamme juuri kiskoa uima-asut paalle pulahtaaksemme altaaseen. Sateisella saalla suljemme ovet ja perheenjasenet puuhastelevat mita kukin. Aina valilla synttarikutsut aiheuttavat aikataulupaineita viikonloppuihin, mutta muuten taalla ollaan kylla kuin Ellun kanat.

  

PK

Ajelin alkuillasta kotiin ja ruuhkassa kaivelin kassista jotain raikastetta suuhun. Onneksi olin ostanut eilen aamulla  "omalta" purkanmyyjaltani - parikymppiselta sallilta, jolta ostan saannollisen epasaannollisesti, mutta niina paivina aina samalla kellolyomalla (7.37) ruuhkaristeyksessa jumittaessani purkkapaketin.

Taalla ei pahemmin ksylitolipurkkaa tunneta. Sita saa parhaista supermarketeista joskus, Sorbitolilla makeutettua saa sentaan lahes jokaisesta suuremmasta kaupasta. Ruuhkassa sen sijaan myydaan ainoastaan PK-purkkaa ja Juicy Fruitia. Kyselin kerran ksylitolipurkan peraan ja sain osakseni lahina hammastyneen katseen. Niinpa nykyaan ostan tyynesti vihrean tai sinisen PK-paketin.

Tiedatteko sen ihanan tunteen, kun sokeripurkan rapea kuori rouskuu hampaissa? Siihen ei yksi purkka riita. Niinpa heitin kerralla kaksi purkkatyynya suuhun ja starttasin auton liikennepoliisin jarjestamaa koloa kohti, sattumalta auringonlaskun suuntaan. Siina hetkessa kaikki tuntui juuri oikealta.

Kylla oma elama on niin helppoa

Juttelin eilen lentokoneessa yhden ugandalaisen kanssamatkustajan kanssa. Han oli matkalla vaikeasti kehitysvammaisen poikansa kanssa ja ehdotin paikkojen vaihtoa, koska mut oli sijoitettu eturiviin economy premiumissa, mutta vaikutti silta, etta ko. aiti tarvitsisi mua enemman ylimaaraista jalkatilaa. Jossain vaiheessa matkaa jaloitellessani juttelin aidin kanssa vahan enemman.

Han oli matkalla Ugandaan puhumaan jarkea HIV-positiiviselle veljelleen. Veli oli yhtakkia flipannut ja kieltaytynyt kayttamasta antiretroviraaleja laakkeitaan. Perheella oli ollut kova lapsuus slummissa ja aidin mukaan veli oli kaikki, mita lahiperheesta on jaljella. Aidin sanoin "I can't afford to lose him". Mukana matkalla aidilla oli vain kehitysvammainen nelivuotias, silla laakitys ja hoito on kuulema niin haasteellista, ettei halunnut jattaa lasta tuttaville Lontooseen.

Lontooseen olivat sen sijaan jaaneet aidin vanhemmat kaksoset (7 v) ja nuoremmista kaksosista (4) v terve tytto seka vanhin poika, jonka iasta ei tullut puhetta (mutta joka on selkeasti vanhempi kuin kahdet kaksoset). Aiti on siis yksinhuoltaja ja samalla kun han oli varsin huolissaan veljestaan, huoli lapsista oli myos ilmassa. Matkan taalla on tarkoitus kestaa 8 paivaa ja samalla kun han hoitelee veljensa asioita, jonkun pita myos pitaa mukanaolevasta lapsesta huolta (lentomatkan perusteella huolenpito ei ole ihan simpplia) slummi-olosuhteissa.

Tuskailin alkumatkasta vahan pojan paastamia erittain kovia ja jatkuvia aania, mutta juteltuani aidin kanssa ei edes paansisainen valittaminen tullut enaa kuuloonkaan. Mun elamani on vaan niin helppoa ja yksinkertaista.

Pienia eroja

Nain konferessimatkalla yksin reissatessa on kerrankin aikaa tarkkailla ymparistoa. Suomesssa on aina kauhea hassakka paalla ja jos ei lapset sau olemaan mukana, ainakin on kiire niita hakemaan/ viemaan/hoitamaan jotain asioita. Nyt ei ole kiire juuri mihinkaan ja olenkin kavellyt kaupungilla ihan vaan nauttien eurooppalaisuudesta ja pallistellyt hapeamatta kaikkea ja kaikkia.

Olen ehtinyt ihastelemaan/hammastelemaan ainakin seuraavia aika arkisia asioita:


  • Autot varovat jalankulkijoita, jotka ylittavat katua. Tai ainakin niita, jotka ylittavat oikeasta kohdasta. Olen ihan hakeltynyt, kun kaantyvat autot odottavat ennen kaantymista. Ugandassa se menee, jolla on suurin kameli. Eli siis mita isompi auto, sita varmemmin sen kuski ei jalankulkijoita paljoa kunnioita. Kotona en ikina uskaltaisi lahtea ylittamaan katua, jos naen, etta auto on lahestymassa (vaikka kuinka kaukana).
  • Josses etta taalla poltetaan paljon tupakkaa. Ja naiset kans! Ugandassa ei polta juuri kukaan eika varsinkaan naiset, vaikka siella muuten ollaan kylla kovasti ulkonakayvaa sorttia ja naiset juo myos alkoholia.
  • Jengi lukee! Tulin asken metrolla hotellille ja metrovaunussa ainakin viisi ihmista lahiymparistossa istui nena kiinni kirjasssa tai kindlessa. Ugandassa kaikki raplaavat kylla puhelimia, mutta lukemiskulttuuri ei oikein vielakaan ole ottanut tuulta alleen.
  • Ai etta ma kaipaan puistoja! Ugandassa oma piha on tietty mielettoman vehrea, mutta julkisia puistoja ei ole ja yllattavn harvoissa ravintoloissakaan on lapsiystavallinen vehrea piha. Jos asuisin Suomessa, kavisin puistossa tai edes leikkipuistossa (niitakin taalla on aika paljon) ihan jatkuvasti!

Mista lapset jaavat paitsi?

Pari viikkoa sitten Edustusrouva kirjoitti blogissaan siita, miten erilaisen lapsuuden omat lapset saavat asumalla ulkomailla. Jain miettimaan tata enemmankin. Omien tenavien lapsuus on taatusti erilainen kuin omani Helsingin keskustassa kerrostalossa asuessa, mutta myos hyvin erilainen verrattuna miehen lapsuuteen omakotitalossa rauhallisella alueella. Tietyssa mielessa omilla lapsilla lahtokohta on hyvin paljon avarampi - hengaavathan he paivittain eri kulttuurien edustajien kanssa ja oppivat uusia juttuja. Toisaalta taas lahtokogdat ovat paljon rajoittuneemmat, lapset elavat muurien sisalla ja paasevat pois joko kouluun, leikkitrffeille tai viikonloppuisin johonkin - tiukassa aikuisen valvonnasssa ja usein autolla.

Talla hetkella, kun tulvaisuutta mietitaan muutenkin aika tarkkaan, lapsuuden kannalta olennaiseksi koetut asiat painavat tietty vaakakupissa aika paljon. Tyomatkalla Madridissa aloin taas miettia noita erialisia lahtokohtia. Aiemmin (siis ennen Afrikkaa) olisin varmaan ajatellut, etta Espanjassa lapsuus olisi hyvin erilainen kuin Suomessa, nyt taas tuntuu, etta oikeastaan taalla Madridisssa on hyvinkin "tavallista" elamaa. Siis sellaista, mita toivoisin lasteni voivan elaa. Etta voitaisiin kayda leikkipuistossa jalkaisin ja kavella kadulla pimeantulon jalkeen. Etta voitaisiin piipahtaa lahikaupassa kavellen juuri ennen sulkemisaikaa hakemassa jotain pinta puuttuvaa. Etta voitaiin ajaa julkisilla kulkuvalineilla napparasti paikasta toiseen. Etta kadulla voisi ajaa pyoralla. Etta kaupoista saisi sita, mista haluais tehda ruokaa. Etta isovanhemmille voitaiiin menna kaymaan vartin varoitusajalla. Aika tavallisia asioita, joita talla hetkella ei voida toteuttaa. Tokihn lapset saavat tilalle vaikka mita, aina lampiman saan ja mahdollisuuden kipaista puutarhaan yopuvussa lapi vuoden, oman iki-vihrean vihannespalstan, ikuisen uimisen omassa altaassa, mahdollisuuden oppia toinen kieli aidinkielensa ohella, maailman kutistumisen jne.

Madridissa on oikeastaan aika ihanaa, mietinkin just, etta voisikohan tanne muuttaa :D Kaupunki on kylla ehka vahan liian iso mun makuuni, mutta taa olis varmaan aika hyva kompromissi Suomen ja Ugandan valilla. Sita paitsi jos taalla asuisi, lapset saisivat monia sellaisia asioita, jotka Suomessa ja Ugandassa puuttuvat - kuten leipomo joka korttelissa ja tuoretta leipa aina aamuisin. Tosi olennainen asia, eiko.