Minun Afrikkani

Ei mene enaa montaa viikkoa siihen, kun meille tulee perheenlisaysta. Asiasta puhuttiin jonkun aikaa aika epamaaraiseslla tasolla, mutta lopulta palaset loksahtelivat paikalleen aika akkia.



Tuttavaperheen teini oli loytanyt koulubussin pysakilta kolme pienta pentua. Perhen aiti huhuili facebookissa uusia omistajia - etenkin kun Ugandan elaisuojeluyhdistyksen tilat ovat tapotaynna. Koska asiasta oli tosiaan ollut puhetta, kysyaisin miehelta, miten olisi. Siina ei sen kummempaa neuvottelua tarvittu. Sheba-koira elaa yha, mutta kuten tosiaan, kerroin aiemmin, tuskin kovin kauaa. Lauman tarvitaan siis lisaysta.

Elainlaakarin mukaan pennut olivat vasta 4-5 viikon ikaisia, joten me joudumme odottelemaan Peppia kotiin viela jonkun viikon. lapset tuskin malttavat odottaa ja pakko myontaa, etta olen itsekin aika innoissani!

Viime paivina niin moni on sosiaalisesaa mediassa postannut pimeasta/kylmasta/kynttiloista/jouluvaloista/lumesta, etta mulle on tullut ihan hirvean ikava kaikkea sita. Kylla, jopa sita harmaata ja ankeaa. Ei niin, ettenko tietaisi, miten inhottavaa em. pimeys on ja miten hartaasti monet ovat odottaneet lunta, etta maisema valaistuisi edes hetkeksi. Haluaisin edes kaymaan pohjoisessa, kokemaan ne lyhyet paivat ja kynttiloiden pehmean valon.

Kaipauksen syyna on varmasti taman vuotiset joululomasuunnitelmat. Tana vuonna on kotijoulun vuoro. Ennen joulua pyrahdamme Seychelleille rantalomalle. Aiemmista vuosista tiedan hyvin, etta joulutunnelman saa hyvin pystyyn taallakin, mutta valoisuudesta johtuen kynttiloilla ja valoilla on paljon vahemman mahdollisuutta ilahduttaa. Just nyt olisi ihanaa kapertya sohvalle pienten valopisteiden loisteessa ja juoda mukillinen kuumaa glogia!! Paivantasaajalla on tosi tylsaa asua, kun vuodenajoista ei ole tietoakaan!

Talla viikolla meilla on useampia koko paivan kestavia suunnittelukokouksia ja lisaksi vietin yhden paivan Uganda Child Forumissa - isossa kv-konferenssissa. Inhoan naita koko paivan kokouksia ja istumissessioita monesta syysta. Ensinakin naa on useimmiten aika turhia ja hyvin vahan saadaan aikaan. Toiseksi joka ikinen kerta mulla alkaa sarkea paata viimeistaan kello kymmeneen mennessa. Siihen ei auta vesi eika venyttely - yleensa kittaan ennen lounastaukoa ainakin kolme 0,5 litran pulloa vetta, usein enemmankin. Paansarky on aivan taatusti osittain psykosomaattista, mutta nykyaan kokousmatkoille lahtiessa varmistan, etta mukana on ainakin kahdenlaista eri sorttista paansarkylaaketta...

Kampalaan muutti kevaalla suomalais-perulainen samanikainen tytto, jonka Tirppa onnistui bongaamaan Summer Schoolissa. Se oli rakkautta liki ensi silmayksella. Tytoilla on ikaeroa 3 viikkoa, kumpikaan ei koskaan ole kunnolla asunut Suomessa ja molemmat on viettaneet elamansa tahan asti eri Afrikan maissa. Kumpikin puhuu suomea murtaen, mutta ehka juuri siksi molemmista on kivaa puhua sita toisilleen.

Tirppa oli elamansa ensimmaisessa yokylassa (muutamaa isovanhemmilla vietettya yota lukuunottamatta - taalla en oikeastaan luottaisi lasta yoksi oikein kenenkaan muun luo) perheen luona elokuussa ja jo heti seuraavan viikonloppuna tytto oli meilla yokylassa. Ensimmainen visiitti, siis isannointia, oli meille vanhemmillekin aika janinttava - olin etukateen aivan hermoraunio siita, etta tytolla tulisi koti-ikava keskella yota tai etta se arvostelisi meidan tapaa tehda juttuja. Kumpaakaan ei tapahtunut ja kaiken kaikkiaan koko homma oli niin iisia kuin mahdollista.

Syyskussa oli niin haipakkaa, ettei yokylia jarkatty, mutta viime viikonloppuna Tirppa taas vietti yon kaverillaan. Tanaan tytto tuli meille kylaan - ensimmaista kertaa yoksi uuteen taloon. Talla kertaa en hirveasti jannittanyt ja lapset ovat pyorineet keskenaan loistavasti. Mies ja isot tytot tekivat makaroonilaatikkoa paivalliseksi, mutta siinapa ne huvitukset osapuilleen ovatkin olleet.  Onneksi on uima-allas...  Musta on ihanaa, etta molemmat tytot saa kokemuksen yokylailysta hyvan kaverin luona. En varmaan vuosiin uskaltaisi ottaa Tirpan muita hyvia kavereita tanne yoksi, ihan vaan koska tiedan ne perheet ja kylailysta tulisi mulle liian kova stressi. Onneksi me suomalaiset ollaan aika low maintenance!!

Edellisen jutun kommenteissa kavi ilmi, etta blogia lukee ainakin yksi lukija, joka luki seka mun, etta miehen blogeja ENNEN kun me edes tavattiin. Se on kunnioitettavaa, tavattiin nimittain aika tarkalleen 9 vuotta sitten :)

Ehkapa en siksi osa jattaa bloggaamista kokonaan - loysinhan ma aviomiehen blogini kautta... Meilla oli molemmilla aikanaan omat blogit, oltiin myos toissa samalla alalla. Joskus alkusyksylla (ehka, en muista) 2006 blogiin alkoi ilmeistya vahan valia kommentteja joltain miesopettajalta. Aikani niita katseltua aloin selvitella, loytyisiko jostain lisatietoa ja loysinkin sattumalta tyypin oman blogin. Aikamme kommentoitiin toistemme blogeja ja sitten rohkaistuin ja pyysin tyypin sokkotreffille - kanssani paivaksi Tallinnaan syyslomalla.

Mulla oli silloinkin hyvin yksinkertainen puhelin, enka saanut miehen lahettamaa multimediaviestia auki etta nakisin, minkanakoinen tyyppi on vastassa. Niinpa odottelin Lansisatamassa lokakuun 19. paiva hyvin jannittyneena ja mietin, etta viela ehtisi otaa hatkat. Onneksi en lahtenyt. Sina paivana elama nimittain muutti suuntaa ihan kokonaan. Matka itsessaan sujui kuningatar Elisabethin vierailusta huolimatta hyvin ja sen seurauksena mies tuli Helsingissa viela mun luokseni "iltateelle". Jossain vaiheessa avasin tietokoneen katsoakseni sahkopostit. Sahkopostien joukossa oli kutsu haastatteluun Malawin tyopaikkaaan.

Seurusteltuamme jonkun aikaa kuulin saaneeni tyopaikan. Ensimmainen ajatus oli erota tuoreesta suhteesta, mutta toivotin miehn myos mukaan seikkailuun, mikali han niin haluaisi. Joskus tammikuun loppupuolella mies kysyi, oliko tarjous viela voimassa. Kaytannon syista (ja vahan rakkaudestakin) menimme naimisiin hiihtolomalla. Minun ah niin romannttinen toteamukseni oli etta "niin kauan kun ei ole lapsia tai velkaa, voi aina otaa avioeron". Haamatka suuntautui minnekas muualle kuin Tallinnaan.

Tyopaikka tuskin oli blogin ansioita, mutta ilman vanhaa blogia en ehka nyt olisi naimisissa ja kahden tyton aiti.

Aloitin bloggaamisen jo vuonna 2005 toimiessani opettajana ja tarvitessani anynyymin purkupaikan. Alkuperainen blogini ei mitenkaan liittynyt Afrikkaan ja saadessani tiedon tulevasta tyopaikastani Malawissa helmikuussa 2007 yritin aluksi jatkaa viela vanhaa blogia yleismaailmallisemmista asioista. Tuleva mutos oli kuitenkin niin suuri ja erottelu oli hankalaa, joten aika pian visitin vanhan blogin sappiin ja keskityin  alkuperaiseen Minun Afrikkani-blogin. Uusi purkupaikka tulikin tarpeeseen, ensimmaisena vuonna kirjoitin perati 205 paivitysta! Ennen lahtoa jutut tietysti pyorivat  ylipaataan muuton seka Afrikan etta tulevan tyonantajani jannaamisen suhteen ja Lilongween paastyani kaikki oli niin uutta ja ihmeellista, etta uudessa maanosassa ja tyopaikassa riitti paivitettavaa.

Yksi blogin alkuperaisista tavoitteista oli ylevasti kertoa Afrikasta positiivisia asioita. En usko, etta onnistuin siina kovinkaan hyvin, mutta uskoisin, etta olen avartanut lukijoiden maailmankuvaa... Sen lisaksi blogin oli tarkoitus toimia purkupaikkana, mutta myos viestintakanavana sukulaisille ja kavereille. Ensimmaiseen blogi soveltui loistavasti, jalkimmaiseen huonommin. Tutut saivat kylla kuulla minun/meidan kuulumiset, mutta harvemmin kukaan kommentoi mitaan sen enempaa. Sahkopostejakin tuli kotipuolesta todella harvakseltaan ja uskonkin, etta blogi vakutti osaltaan siihen, etta yhteydenpito kuivui minimiin nopeasti. En varmaankaan ymmartanyt taysin kommentteihin vastaamisen tarkeytta, joten kommunikointi oli molemmin puolin yksisuuntaista.

Ensimmainen blogissani postattu kuva Malawista.

Malawin aikaista blogia on nostagista lukea. Kahdeksan vuoden takainen mina oli aika erilainen ihminen. Lapseton tietty, aika ihanan idealistinen ja toki melko naiivi.  Kaikki oli uutta ja ihmeellista - ja miksei olisi ollut, olihan mun elamani mullistunut ihan taysin. Pikku hiljaa elama asettui uomiinsa ja uudesta tuli tuttua ja arkista. Huomaan kirjoitaneeni toista yllattavan paljon, samoin terveydentilastani, hassuista sattumista ja Malawista ylipaataan - ja tietty matkoista. Polittiikasta en Malawissa enka Ugandassa ole  jaksanut kirjoittaa, mutta mies on blogissaan kattanut sen melko perusteellisesti :) Uutena teemana blogissa marraskuun  2008 lopusta oli raskaus tultuani sen suhteen kaapista. Mitaan mamma-blogia ei blogista kuitenkaan varsinaisesti kehkeytynyt. Luin niita kylla, mutta jotenkin omaan luontoon ei sopinut avoin aitiyspaivittely. Kuvien lisailyyn, tai sen vahyyteen on suuresti vaikuttanut heikko internet.

Huomaan kirjoitustahtini selkeasti vahentyneen ensimmaiselle aitiyslomalleni jaamisen jalkeen. Ennen sita lahes jokaisessa kuussa paivityksia tuli vahintaa 12, usein lahes parikymmenta. Huhtikuun 2009 jalkeen paivityksia tuli lahes joka kuukausi alle kymmenen. Lapsi tietty vei aikaa, mutta palattuamme Suomesta Malawiin maassa oli aivan jarkyttava sahko-  ja dieselpula (eli generaattoreita ei voinut kayttaa). Muistan, etta istuimme miehen kanssa alyttoman usein kynttilanvalossa laitettuani vauvan nukkumaan ja painumme itsekin pehkuihin hyvin aikaisin sahkolaitteiden akkujen loppuessa.

Ugandaan elokuussa 2010 muuttaessamme jatkoin vanhan blogin parissa. Tarvitsin siina kohtaa paikka tunteiden purkamiseen, ehka enemmna kuin ikina. Muutto oli tosi vaikea ja inhosin Ugandaa ihan taydesta sydamestani melko pitkaan. En kuitenkaan kyennyt hyotymaan kirjoittamisesta, silla vuodatuksen ongelmat arsyttivat ja viestinnan yksipuoleisuus harmitti. Paivityksia tuli jonkun verran, mutta joulukuussa pistin pillit pussiin ja avasin taman blogin. Uusi alku ei kuitenkaan saanut blogia uuteen nousuun kunnianhimoisesta alusta huolimatta. Vuonna 2011 kirjoitin 17 paivitysta, vuonna 2012 vain nelja. Oikeastaan mua harmittaa aika tavalla, ettei noilta ajoilta ole sen enempaa blogiteksteja. Niiden avulla on mukavaa muistella menneita. Ajankohta ei ole kuitenkan ihan taydellinen musta aukko - siirryin 2011 muualle kirjoittamaan ja kirjoitinkin ko. keskustelupalstalle todella ahkerasti. Siella vuorovaikutus oli parempaa ja koin myos, etta sain paremmin tukea elamassani ajankohtaisiin teemoihin.  Olin muutamaan kertaan jo kokonaan sulkemassa blogia, mutta aina jostain olen saanut kimmokkeen jatkaa.

Blogi on siis melkoinen sillisalaatti. Kirjoitan osittain itselleni muistiin, osittain purkaakseni kurjia fiiliksia, osittain kertoakseni upeista paikoista/kokemuksista. En kirjoita perheestani mitenkaan kovin aktiivisesti, tarkoituksella. Toistakin yritan valttaa kirjoittamasta. Kirjoitustahtini vaihtelee mita suremmissa maarin, mutta siita huolimatta muutama uskollinen lukija on kulkenut mukana alusta lahtien. Kirjoittaisin varmaankin useammin, jos lukijat kommentoisivat enemman. Itsekseen netissa huutelu ei motivoi kirjoittamaan kovinkaan tiuhaan :)

Sain hasteen Edustusrouvan Katalta. Haastan tahan mukaan Akaisen Aidin, Hilkan Panama-bloista, Jennin Merkintoja Panamasta ja Jaanan Akaasian alta. Saannot loytyvat taman kirjoituksen ekasta kommentista.

Sadekausi alkoi viime viikon lopussa rytinalla todella kuuman pariviikkoisen jalkeen. Sen jalkeen onkin satanut enemman tai viela enemman. 

Hyvin realistinen kuva sateen jalkeisesta Kampalasta, tosin kuvassa on liian vahan autoja. Kuva L. Vallez

Talle alueelle on ennustettu tavallisesta korkeampia sademaaria loka-maaliskuuksi El Ninon aiheuttamana ja hallitus ja avustusjarjestot varautuvat tulviin ja maanvyorymiin. Jos ensimmaisen viikon perusteella voi tehda jotain ennustuksia, sanoisin, etta tana vuonna todellakin tulvii. Pakko myontaa, etten mitenkaan erityisen innolla odota sadekauden jatkumista j plekastaan itsekkaista nakokulmista - aurinkopaneeli ei jaksa lamnmittaa lamminvesivaraajaa kunnolla ja ruuhkat ovat sateella loputtomia.