Viikonloput Kampalassa ovat laiskanpulskeaa aikaa. Normi viikonloppuna jaksetaan erittain harvoin poistua kaupungista monen paivan retkille - vaikka tyopaiva paattyy perjantaisin jo kahdelta, on liikenne perjantaisin hirveaa eika silloin tee juuri mieli lahtea minnekaan. Lauantaiaamuna taas liikennetta ei ole nimeksikaan, mutta ajatuskin pitkasta ajomatkasta on niin epamotivoiva, etta emme jaksa vaivautua. Nyt kun molemmat tytot ovat jo isompia, voisimme ihan hyvin reissata vahan enemman!
Anyway, viikonloppuna siis harvoin tapahtuu mitaan erityista. Koska kumpikaan lapsista ei harrasta mitaan (Tirpan kanssa on joskus mietitty balenttia - yksi harvoista harrasteista, mita lapsille on viikonloppuisin tarjolla), aikataulut eivat meita juuri sido. Jos nuorin perheenjasen ei tomerasti vaatisi "mennaan autolla", emme mahdollisesti poistuisi viikonloppuisin juurikaan kotoa... Lauantaisin kaymme usein kaupassa. Iltapaivalla telkkarista tuleekin erittais usein potkupalloa, joten naisvaki usein puuhastelee jotain omiaan, kay joko pedikyyrissa tai kavereilla tms.
Viikonloppuisin kaymme usein ulkona tai paivallisella, joskin Pikkusiskon paivauniaika asettaa omat rajoituksensa lounaisiin. Lauantaisin pysyttelemme yleensa Kampalassa, mutta sunnuntaisin olemme joskus reippaita ja ajamme Entebbeen lounaalle, ihan vaan poistuaksemme kaupungista. Suosikkiravintolamme terassilta voi tarkkailla lentokentalle laskeutuvia koneita ja veneita jarvella. Lasten suosikkeja tosin taitavat olla vireisella niitylla laiduntavat lehmat... Aiemmin mainuttu HelloFood on myos viikonloppuisin usein kaytossa, riippuen vahan saasta ja mielialasta.
Sunnuntaisin usein hengaillaan vaan omalla uima-altaalla. Varsinkin nyt, kun lamminta piisaa, laiskottaa sunnuntaisin tosissaan ja jaksamme juuri kiskoa uima-asut paalle pulahtaaksemme altaaseen. Sateisella saalla suljemme ovet ja perheenjasenet puuhastelevat mita kukin. Aina valilla synttarikutsut aiheuttavat aikataulupaineita viikonloppuihin, mutta muuten taalla ollaan kylla kuin Ellun kanat.
Ajelin alkuillasta kotiin ja ruuhkassa kaivelin kassista jotain raikastetta suuhun. Onneksi olin ostanut eilen aamulla "omalta" purkanmyyjaltani - parikymppiselta sallilta, jolta ostan saannollisen epasaannollisesti, mutta niina paivina aina samalla kellolyomalla (7.37) ruuhkaristeyksessa jumittaessani purkkapaketin.
Taalla ei pahemmin ksylitolipurkkaa tunneta. Sita saa parhaista supermarketeista joskus, Sorbitolilla makeutettua saa sentaan lahes jokaisesta suuremmasta kaupasta. Ruuhkassa sen sijaan myydaan ainoastaan PK-purkkaa ja Juicy Fruitia. Kyselin kerran ksylitolipurkan peraan ja sain osakseni lahina hammastyneen katseen. Niinpa nykyaan ostan tyynesti vihrean tai sinisen PK-paketin.
Tiedatteko sen ihanan tunteen, kun sokeripurkan rapea kuori rouskuu hampaissa? Siihen ei yksi purkka riita. Niinpa heitin kerralla kaksi purkkatyynya suuhun ja starttasin auton liikennepoliisin jarjestamaa koloa kohti, sattumalta auringonlaskun suuntaan. Siina hetkessa kaikki tuntui juuri oikealta.
Juttelin eilen lentokoneessa yhden ugandalaisen kanssamatkustajan kanssa. Han oli matkalla vaikeasti kehitysvammaisen poikansa kanssa ja ehdotin paikkojen vaihtoa, koska mut oli sijoitettu eturiviin economy premiumissa, mutta vaikutti silta, etta ko. aiti tarvitsisi mua enemman ylimaaraista jalkatilaa. Jossain vaiheessa matkaa jaloitellessani juttelin aidin kanssa vahan enemman.
Han oli matkalla Ugandaan puhumaan jarkea HIV-positiiviselle veljelleen. Veli oli yhtakkia flipannut ja kieltaytynyt kayttamasta antiretroviraaleja laakkeitaan. Perheella oli ollut kova lapsuus slummissa ja aidin mukaan veli oli kaikki, mita lahiperheesta on jaljella. Aidin sanoin "I can't afford to lose him". Mukana matkalla aidilla oli vain kehitysvammainen nelivuotias, silla laakitys ja hoito on kuulema niin haasteellista, ettei halunnut jattaa lasta tuttaville Lontooseen.
Lontooseen olivat sen sijaan jaaneet aidin vanhemmat kaksoset (7 v) ja nuoremmista kaksosista (4) v terve tytto seka vanhin poika, jonka iasta ei tullut puhetta (mutta joka on selkeasti vanhempi kuin kahdet kaksoset). Aiti on siis yksinhuoltaja ja samalla kun han oli varsin huolissaan veljestaan, huoli lapsista oli myos ilmassa. Matkan taalla on tarkoitus kestaa 8 paivaa ja samalla kun han hoitelee veljensa asioita, jonkun pita myos pitaa mukanaolevasta lapsesta huolta (lentomatkan perusteella huolenpito ei ole ihan simpplia) slummi-olosuhteissa.
Tuskailin alkumatkasta vahan pojan paastamia erittain kovia ja jatkuvia aania, mutta juteltuani aidin kanssa ei edes paansisainen valittaminen tullut enaa kuuloonkaan. Mun elamani on vaan niin helppoa ja yksinkertaista.
Nain konferessimatkalla yksin reissatessa on kerrankin aikaa tarkkailla ymparistoa. Suomesssa on aina kauhea hassakka paalla ja jos ei lapset sau olemaan mukana, ainakin on kiire niita hakemaan/ viemaan/hoitamaan jotain asioita. Nyt ei ole kiire juuri mihinkaan ja olenkin kavellyt kaupungilla ihan vaan nauttien eurooppalaisuudesta ja pallistellyt hapeamatta kaikkea ja kaikkia.
Olen ehtinyt ihastelemaan/hammastelemaan ainakin seuraavia aika arkisia asioita:
- Autot varovat jalankulkijoita, jotka ylittavat katua. Tai ainakin niita, jotka ylittavat oikeasta kohdasta. Olen ihan hakeltynyt, kun kaantyvat autot odottavat ennen kaantymista. Ugandassa se menee, jolla on suurin kameli. Eli siis mita isompi auto, sita varmemmin sen kuski ei jalankulkijoita paljoa kunnioita. Kotona en ikina uskaltaisi lahtea ylittamaan katua, jos naen, etta auto on lahestymassa (vaikka kuinka kaukana).
- Josses etta taalla poltetaan paljon tupakkaa. Ja naiset kans! Ugandassa ei polta juuri kukaan eika varsinkaan naiset, vaikka siella muuten ollaan kylla kovasti ulkonakayvaa sorttia ja naiset juo myos alkoholia.
- Jengi lukee! Tulin asken metrolla hotellille ja metrovaunussa ainakin viisi ihmista lahiymparistossa istui nena kiinni kirjasssa tai kindlessa. Ugandassa kaikki raplaavat kylla puhelimia, mutta lukemiskulttuuri ei oikein vielakaan ole ottanut tuulta alleen.
- Ai etta ma kaipaan puistoja! Ugandassa oma piha on tietty mielettoman vehrea, mutta julkisia puistoja ei ole ja yllattavn harvoissa ravintoloissakaan on lapsiystavallinen vehrea piha. Jos asuisin Suomessa, kavisin puistossa tai edes leikkipuistossa (niitakin taalla on aika paljon) ihan jatkuvasti!
Pari viikkoa sitten Edustusrouva kirjoitti blogissaan siita, miten erilaisen lapsuuden omat lapset saavat asumalla ulkomailla. Jain miettimaan tata enemmankin. Omien tenavien lapsuus on taatusti erilainen kuin omani Helsingin keskustassa kerrostalossa asuessa, mutta myos hyvin erilainen verrattuna miehen lapsuuteen omakotitalossa rauhallisella alueella. Tietyssa mielessa omilla lapsilla lahtokohta on hyvin paljon avarampi - hengaavathan he paivittain eri kulttuurien edustajien kanssa ja oppivat uusia juttuja. Toisaalta taas lahtokogdat ovat paljon rajoittuneemmat, lapset elavat muurien sisalla ja paasevat pois joko kouluun, leikkitrffeille tai viikonloppuisin johonkin - tiukassa aikuisen valvonnasssa ja usein autolla.
Talla hetkella, kun tulvaisuutta mietitaan muutenkin aika tarkkaan, lapsuuden kannalta olennaiseksi koetut asiat painavat tietty vaakakupissa aika paljon. Tyomatkalla Madridissa aloin taas miettia noita erialisia lahtokohtia. Aiemmin (siis ennen Afrikkaa) olisin varmaan ajatellut, etta Espanjassa lapsuus olisi hyvin erilainen kuin Suomessa, nyt taas tuntuu, etta oikeastaan taalla Madridisssa on hyvinkin "tavallista" elamaa. Siis sellaista, mita toivoisin lasteni voivan elaa. Etta voitaisiin kayda leikkipuistossa jalkaisin ja kavella kadulla pimeantulon jalkeen. Etta voitaisiin piipahtaa lahikaupassa kavellen juuri ennen sulkemisaikaa hakemassa jotain pinta puuttuvaa. Etta voitaiin ajaa julkisilla kulkuvalineilla napparasti paikasta toiseen. Etta kadulla voisi ajaa pyoralla. Etta kaupoista saisi sita, mista haluais tehda ruokaa. Etta isovanhemmille voitaiiin menna kaymaan vartin varoitusajalla. Aika tavallisia asioita, joita talla hetkella ei voida toteuttaa. Tokihn lapset saavat tilalle vaikka mita, aina lampiman saan ja mahdollisuuden kipaista puutarhaan yopuvussa lapi vuoden, oman iki-vihrean vihannespalstan, ikuisen uimisen omassa altaassa, mahdollisuuden oppia toinen kieli aidinkielensa ohella, maailman kutistumisen jne.
Madridissa on oikeastaan aika ihanaa, mietinkin just, etta voisikohan tanne muuttaa :D Kaupunki on kylla ehka vahan liian iso mun makuuni, mutta taa olis varmaan aika hyva kompromissi Suomen ja Ugandan valilla. Sita paitsi jos taalla asuisi, lapset saisivat monia sellaisia asioita, jotka Suomessa ja Ugandassa puuttuvat - kuten leipomo joka korttelissa ja tuoretta leipa aina aamuisin. Tosi olennainen asia, eiko.
En ole juuri koskaan sairaana. Laskin just, etta mulla on (noin teoriassa) kayttamatta yli 50 sairaslomapaivaa. Meilla saisi vuodessa olla seitseman paivaa sairaana (ei putkeen) omalla ilmoituksella. Kaikkien vuosien aikana olen kayttanyt niista vissiin kaksi... Muutaman kerran olo on ollut siina hilkulla, etta ehka olisi kannattanut jaada kotiin, mutta jostain syysta ei omatunto ole antanut myoden.
Huomenna ehka joudun ottamaan saikkua. Toita tosin on jar-kyt-ta-vas-ti ja lauantaina lahto Madridiin konferenssiin, joten taman(kaan) huonompaa aikaa sairastaa tuskin voisi olla. Mutta koska oon sairaampi kuin kukaan koskaan ikina missaan, en ehka kykene menemaan toihin.
Paitsi etta tiedan jo entuudestaan, etta huomisaamuun mennessa olo on jo siedettava eika lampoakaan ole. Niin etta reippaasti vaan toihin huhkimaan ja taas menee saikkupaivia hukkaan.
Kaikenlaisia merkkipaivia sita tassa...
Tanaan 8 v sitten marssimme Helsinin maistraattin sanomaan tahdon, kun YK ei tunne poikaystavia ja mies piti jollain tavalla saada Malawiin mun mukana. Tahtoa sita on taytynytkin, myota ja vastamakia on tullut reissun aikana vastaan. Mutta niin vaan sita porskutetaan yha eteenpain samaa matkaa.
