Loman jalkeen olen (taas) kaynyt lapi jonkin sortin eksistentiaalista kriisia. Aika usein pitkat lomat, jotka vietetaan Suomessa aiheuttaa tata mun mielentiloissani, mutta yleensa se menee aika nopeasti ohi arjen alettua. Talla kertaa olen pohdiskellut loputtomiin - livena, sahkoisesti ja mielessani, niin tutuille kuin tuntemattomillekin - sita, mista tietaa, koska on aika palata.
Alunperinhan me ei koskaan lahdetty kahta vuotta pidemmaksi aikaa ja nyt kaydaan jo kahdeksatta. Kehitysyhteyistyo jotenkin nyppii talla hetkella ja veri vetaa Suomeen. Mutta sitten taas... Elama on taalla kuitenkin varsin mukavaa ja vaikka duunit rassaa ja hitaus valilla riepoo, ajatus Suomen kamalasta kiireesta ja marraskuun pimeydesta huimaa. Osaisikohan sita enaa edes olla siella oikein?
Alunperinhan me ei koskaan lahdetty kahta vuotta pidemmaksi aikaa ja nyt kaydaan jo kahdeksatta. Kehitysyhteyistyo jotenkin nyppii talla hetkella ja veri vetaa Suomeen. Mutta sitten taas... Elama on taalla kuitenkin varsin mukavaa ja vaikka duunit rassaa ja hitaus valilla riepoo, ajatus Suomen kamalasta kiireesta ja marraskuun pimeydesta huimaa. Osaisikohan sita enaa edes olla siella oikein?
14. syyskuuta 2014 klo 11.30
Vaikeaa. Vaiikka luulen kyllä, että paluuta ei voi huomaamattaan lykätä liian pitkään, vaan pakosta jotenkin tuntee kun raja tulee vastaan.
Tää ratkaisu ei varmasti toimi tällaisenaan, kun on lapsia, mutta mä tein pitkään ahdistaneen oman päätökseni loppujen lopuksi lennosta. Olin lähdössä avoimella paluulipulla lomalle Suomeen, ja kysyin kaksi päivää ennen lähtöä mieheltä, pitäisiköhän meidän kuitenkin ajatela muuttoa todellisena vaihtoehtona. Päätös kypsyi loman aikana, enkä palannut kotiin edes pakkaamaan. Mies sitten laittoi kodin pakettiin ja seurasi perästä.
Samalla tiellä yhä (ja ahistus kääntynyt toisin päin, kun ruoholla on niin usein taipumusta olla vihreämpää siellä missä ei ole).
Tunnelmia ahistuksesta ja paluusta:
http://www.kepa.fi/uutiset/8498
http://www.kepa.fi/uutiset/9329
15. syyskuuta 2014 klo 7.54
Onkohan meillä helpompaa kun paluuta ei oikeastaan ole - siinä mielessä, että lähdimme yhdessä matkaan ei-kenenkään-maalta Brysselistä jonne ei näillä sopimuksilla ole paluuta. Ei ole siis ajatusta paluusta mihinkään vaan jokainen siirtymä on oma muuttonsa, ei ole kahta vaihtoehtoa vaan kymmeniä. Sinne minne haluaisin palata, Belizeen, ei tällaisenaan paluuta ole, joten on vain mentävä eteenpäin...
Mielenkiintoista kuulla mitä päätätte!
21. syyskuuta 2014 klo 20.15
Mies tuossa juuri tuskailee ihan kamalien työvuorojen kanssa ja mä alan olla kanssa ihan epätoivoinen. Töistä väsyneen miehen kanssa eläminen ei ole herkkua, mutta mikä on vaihtoehto? Töitä Euroopassa ei vaan ole just nyt, tai ainakaan sellaisia mistä maksettais mitään. Lapset on sit kans kotiutuneet tänne niin hyvin, tai siis kun ovat syntyneet täällä, niin kotihan tää niille on. Koulut on kivat, elämä muuten mallillaan. Mut Eurooppaan olis kiva päästä?
25. syyskuuta 2014 klo 18.26
Meidänkin perhe lähti muutamaksi vuodeksi ulkomaille, ja jo yli kymmenen on mennyt... paluumuuttoa on mietitty enemmän tai vähemmän jatkuvasti (lomien jälkeen on tosiaan aina aktiivisinta), ja nyt taas ollan pohdittu koska olisi hyvä hetki. Lähinnä tällä hetkellä pohdituttaa lasten koulut, eli missä vaiheessa oli helpointa kaikille palata Suomeen. Mutta täydellistä vaihtoehtoa ei varmaan ole, eli meillä(kin) pohdinnat jatkuvat (ikuisesti?).
30. lokakuuta 2014 klo 11.37
Meille paluuaika tuli kun kolmeviikkoisena ulkomaille muuttanut 8-vuotias kuopus osasi neljää kieltä, muttei kyennyt ilmaisemaan itseään tai tunteitaan millään niistä. Kaksi vuotta nyt Suomessa oltuamme on hän selkeästi onnellisempi pystyessään kertomaan ajatuksensa ymmärrettävästi (suomeksi) ja englantikin on selkiytynyt rutkasti kouluopetuksen ollessa puoliksi englanniksi. Isänkieli ruotsi on tosi heikkoa edelleen ja kiina on unohtunut kokonaan, mutta meillä on iloisesti pulpattava tyttö!
Kaiken kaikkiaan me ajattelimme paluuta pikemminkin muuttona seuraavaan kohdemaahan. Eihän tässä palattu mihinkään vanhaan kun kaikki asuinkaupungista, asuinmuodosta, lasten lukumäärästä ja töistä (tai niiden puutteesta) lähtien on kaikki toisin kuin ennen lähtöä. Ja myönnän ajattelevani Suomessa olon olevan rajattu aika. Kunhan esikoinen saa lukionsa loppuun saatamme hyvinkin kaasutella taas toisaalle. Aika itseriittoinen ja epäsosiaalinen paikka tämä, mutta eihän täällä sitä saa ääneen sanoa, kun on niin kaunis luonto, ja kaikkea. Omasta mielestäni tosin luonto on kaunista joka puolella maailmaa!
Sori, tulipa purkaus. Yhtä oikeaa ratkaisua tuskin on paluuseen tai pysymiseen liittyen. Kunhan nautitte missä ikinä olettekaan! Ja toivottavasti lastenhoitaja löytyy pian.
16. marraskuuta 2014 klo 13.51
Kiitos kaikille hyvista pohdinnoista. Suurin ahdistus asian tiimoilta loppui (just niin kuin oli ajatellutkin), kun arki vyoryi taysilla paalle - ja sen jalkeen, kun pohdittiin tosissaan, etta voishan sita kokeilla Suomessa asumista taman pestin jalkeen, jos silta tuntuu. Talla ajatuksella on syksy menty, kunnes eilen nain tyoilmoituksen Myanmarissa ja innostuinkin aivan alyttomasti :D