Juttelin eilen lentokoneessa yhden ugandalaisen kanssamatkustajan kanssa. Han oli matkalla vaikeasti kehitysvammaisen poikansa kanssa ja ehdotin paikkojen vaihtoa, koska mut oli sijoitettu eturiviin economy premiumissa, mutta vaikutti silta, etta ko. aiti tarvitsisi mua enemman ylimaaraista jalkatilaa. Jossain vaiheessa matkaa jaloitellessani juttelin aidin kanssa vahan enemman.
Han oli matkalla Ugandaan puhumaan jarkea HIV-positiiviselle veljelleen. Veli oli yhtakkia flipannut ja kieltaytynyt kayttamasta antiretroviraaleja laakkeitaan. Perheella oli ollut kova lapsuus slummissa ja aidin mukaan veli oli kaikki, mita lahiperheesta on jaljella. Aidin sanoin "I can't afford to lose him". Mukana matkalla aidilla oli vain kehitysvammainen nelivuotias, silla laakitys ja hoito on kuulema niin haasteellista, ettei halunnut jattaa lasta tuttaville Lontooseen.
Lontooseen olivat sen sijaan jaaneet aidin vanhemmat kaksoset (7 v) ja nuoremmista kaksosista (4) v terve tytto seka vanhin poika, jonka iasta ei tullut puhetta (mutta joka on selkeasti vanhempi kuin kahdet kaksoset). Aiti on siis yksinhuoltaja ja samalla kun han oli varsin huolissaan veljestaan, huoli lapsista oli myos ilmassa. Matkan taalla on tarkoitus kestaa 8 paivaa ja samalla kun han hoitelee veljensa asioita, jonkun pita myos pitaa mukanaolevasta lapsesta huolta (lentomatkan perusteella huolenpito ei ole ihan simpplia) slummi-olosuhteissa.
Tuskailin alkumatkasta vahan pojan paastamia erittain kovia ja jatkuvia aania, mutta juteltuani aidin kanssa ei edes paansisainen valittaminen tullut enaa kuuloonkaan. Mun elamani on vaan niin helppoa ja yksinkertaista.
Nain konferessimatkalla yksin reissatessa on kerrankin aikaa tarkkailla ymparistoa. Suomesssa on aina kauhea hassakka paalla ja jos ei lapset sau olemaan mukana, ainakin on kiire niita hakemaan/ viemaan/hoitamaan jotain asioita. Nyt ei ole kiire juuri mihinkaan ja olenkin kavellyt kaupungilla ihan vaan nauttien eurooppalaisuudesta ja pallistellyt hapeamatta kaikkea ja kaikkia.
Olen ehtinyt ihastelemaan/hammastelemaan ainakin seuraavia aika arkisia asioita:
- Autot varovat jalankulkijoita, jotka ylittavat katua. Tai ainakin niita, jotka ylittavat oikeasta kohdasta. Olen ihan hakeltynyt, kun kaantyvat autot odottavat ennen kaantymista. Ugandassa se menee, jolla on suurin kameli. Eli siis mita isompi auto, sita varmemmin sen kuski ei jalankulkijoita paljoa kunnioita. Kotona en ikina uskaltaisi lahtea ylittamaan katua, jos naen, etta auto on lahestymassa (vaikka kuinka kaukana).
- Josses etta taalla poltetaan paljon tupakkaa. Ja naiset kans! Ugandassa ei polta juuri kukaan eika varsinkaan naiset, vaikka siella muuten ollaan kylla kovasti ulkonakayvaa sorttia ja naiset juo myos alkoholia.
- Jengi lukee! Tulin asken metrolla hotellille ja metrovaunussa ainakin viisi ihmista lahiymparistossa istui nena kiinni kirjasssa tai kindlessa. Ugandassa kaikki raplaavat kylla puhelimia, mutta lukemiskulttuuri ei oikein vielakaan ole ottanut tuulta alleen.
- Ai etta ma kaipaan puistoja! Ugandassa oma piha on tietty mielettoman vehrea, mutta julkisia puistoja ei ole ja yllattavn harvoissa ravintoloissakaan on lapsiystavallinen vehrea piha. Jos asuisin Suomessa, kavisin puistossa tai edes leikkipuistossa (niitakin taalla on aika paljon) ihan jatkuvasti!
Pari viikkoa sitten Edustusrouva kirjoitti blogissaan siita, miten erilaisen lapsuuden omat lapset saavat asumalla ulkomailla. Jain miettimaan tata enemmankin. Omien tenavien lapsuus on taatusti erilainen kuin omani Helsingin keskustassa kerrostalossa asuessa, mutta myos hyvin erilainen verrattuna miehen lapsuuteen omakotitalossa rauhallisella alueella. Tietyssa mielessa omilla lapsilla lahtokohta on hyvin paljon avarampi - hengaavathan he paivittain eri kulttuurien edustajien kanssa ja oppivat uusia juttuja. Toisaalta taas lahtokogdat ovat paljon rajoittuneemmat, lapset elavat muurien sisalla ja paasevat pois joko kouluun, leikkitrffeille tai viikonloppuisin johonkin - tiukassa aikuisen valvonnasssa ja usein autolla.
Talla hetkella, kun tulvaisuutta mietitaan muutenkin aika tarkkaan, lapsuuden kannalta olennaiseksi koetut asiat painavat tietty vaakakupissa aika paljon. Tyomatkalla Madridissa aloin taas miettia noita erialisia lahtokohtia. Aiemmin (siis ennen Afrikkaa) olisin varmaan ajatellut, etta Espanjassa lapsuus olisi hyvin erilainen kuin Suomessa, nyt taas tuntuu, etta oikeastaan taalla Madridisssa on hyvinkin "tavallista" elamaa. Siis sellaista, mita toivoisin lasteni voivan elaa. Etta voitaisiin kayda leikkipuistossa jalkaisin ja kavella kadulla pimeantulon jalkeen. Etta voitaisiin piipahtaa lahikaupassa kavellen juuri ennen sulkemisaikaa hakemassa jotain pinta puuttuvaa. Etta voitaiin ajaa julkisilla kulkuvalineilla napparasti paikasta toiseen. Etta kadulla voisi ajaa pyoralla. Etta kaupoista saisi sita, mista haluais tehda ruokaa. Etta isovanhemmille voitaiiin menna kaymaan vartin varoitusajalla. Aika tavallisia asioita, joita talla hetkella ei voida toteuttaa. Tokihn lapset saavat tilalle vaikka mita, aina lampiman saan ja mahdollisuuden kipaista puutarhaan yopuvussa lapi vuoden, oman iki-vihrean vihannespalstan, ikuisen uimisen omassa altaassa, mahdollisuuden oppia toinen kieli aidinkielensa ohella, maailman kutistumisen jne.
Madridissa on oikeastaan aika ihanaa, mietinkin just, etta voisikohan tanne muuttaa :D Kaupunki on kylla ehka vahan liian iso mun makuuni, mutta taa olis varmaan aika hyva kompromissi Suomen ja Ugandan valilla. Sita paitsi jos taalla asuisi, lapset saisivat monia sellaisia asioita, jotka Suomessa ja Ugandassa puuttuvat - kuten leipomo joka korttelissa ja tuoretta leipa aina aamuisin. Tosi olennainen asia, eiko.
En ole juuri koskaan sairaana. Laskin just, etta mulla on (noin teoriassa) kayttamatta yli 50 sairaslomapaivaa. Meilla saisi vuodessa olla seitseman paivaa sairaana (ei putkeen) omalla ilmoituksella. Kaikkien vuosien aikana olen kayttanyt niista vissiin kaksi... Muutaman kerran olo on ollut siina hilkulla, etta ehka olisi kannattanut jaada kotiin, mutta jostain syysta ei omatunto ole antanut myoden.
Huomenna ehka joudun ottamaan saikkua. Toita tosin on jar-kyt-ta-vas-ti ja lauantaina lahto Madridiin konferenssiin, joten taman(kaan) huonompaa aikaa sairastaa tuskin voisi olla. Mutta koska oon sairaampi kuin kukaan koskaan ikina missaan, en ehka kykene menemaan toihin.
Paitsi etta tiedan jo entuudestaan, etta huomisaamuun mennessa olo on jo siedettava eika lampoakaan ole. Niin etta reippaasti vaan toihin huhkimaan ja taas menee saikkupaivia hukkaan.
Kaikenlaisia merkkipaivia sita tassa...
Tanaan 8 v sitten marssimme Helsinin maistraattin sanomaan tahdon, kun YK ei tunne poikaystavia ja mies piti jollain tavalla saada Malawiin mun mukana. Tahtoa sita on taytynytkin, myota ja vastamakia on tullut reissun aikana vastaan. Mutta niin vaan sita porskutetaan yha eteenpain samaa matkaa.
Siihen meni kolme vuotta, etta aloin vihdoin arvostaa uima-allasta omalla takapihalla.
Kun etsimme vajaa 3 vuotta sitten uutta kotia (jonka oletimme olevan korkeintaan pariksi vuodeksi), loysimme taman nykyisen talon ja tykastyimme ensi nakemalta. Parasta itselleni oli sijainti - vihaisin entisen talomme aluetta - liikenneruuhkia, jotka alkoivat 50 metria kotiportilta ja sita, etta kavelylle paasi sama tieta ylamakeen jonkun verran ja sitten ei mihinkaan. Tama talo sijaitse huomattavasti kivemmalla alueella, missa kaveleminen onnistuu eri reitteja pitkin miten pain vaan. Halusimme nimenomaan talle alueelle Tirpan alkavan paivakotitaipaleen vuoksi, silla emme halunneet ostaa toista autoa tai hankkia kuskia pelkastaan koulukuljetuksia varten.
Talomme on ihana siksikin, etta se on riittavan pieni (vaikka kyseessa on tosin kolmen makuuhuoneen ja ison olohuonen talo, n. 140 m eli ei nyt mikan ihan mini) - sopeutuminen Suomen pikkukotiin ei
ehka olisi niin hankalaa. Paikalliset talot ovat joko tosi pikkuruisia tai sitten jattilaisia. Talla alueella talot ovat enimmakseen valtavia, joten oli hienoa loytaa nain "tavallinen" talo. Alun eparoinnin jalkeen tykastyin myos pieneen pihamme. Vanhassa talossa meilla oli jalkapallokenta kokoinen takapiha kolmessa tasossa. Tassa talossa pihat ovat pikkuruisia siihen verrattuna, mutta aivan riittavan isoja lasten seikkailuihin, kutenkin siten, etta taalla lapset voi paastaa itsekseen pihalle ja koko ajan tieta suunnilleen, missa pain ne menna viipottavat.
Mies oli jo talon loytaessamme liekeissa altaasta, vaikka se ei olekan kuin n. 6 metria pitka. Itse nain uima-altaassa vain rahareian ja vaivaa. Olen surkea uimari ja inhoan kylmaa vetta enka nahnyt mitaan jarkea lillutella altaassa yhtan sen enempaa kuin olisi pakko. Mies ja Tirppa ja enenevassa maarin myos Pikkusisko ovat olleet altaan suurkuluttajia. Itse sen sijaan olin jouluun mennessa ollut altaassa yhteensa (muistaakseni) viisi kertaa. Ja joka kerta, jos vesi ei ole ollut +28 asteista tai yli, pohkeet ovat krampanneet ja olen joutunut poistumaan melko pian.
Taalla on meineillaan kuuma kausi. Vesi on taas lammennyt riittavasti ja yhtakkia olenkin intoutunut pulikoinnista. Tanaan en meinannut malttaa, etta paasisin hikisesta (ilmastoimattomasta) toimistosta kotiin, etta paasisin uimaan. Nyt taytyy vaan toivoa, etta kuumaa kautta kestaisi mahdollisimman pitkaan!!!
Just kun olin paassyt toiden suhteen hyvan zen-tilaan enka ole lainkaan ahdistunut taalla asumisesta, yrittaa koko byroo kaikkensa, etta mulla kasvaisi otsaan heppi. Tai silta se tuntuu. Totesin just tanaan kollegalle, etta mita valia silla on, etta me niska limassa vaanetaan duuneja ja yritetaan puskea hommia eteenpain, kun kaikki "Operations management" puolen ihmiset pistaa keppia rattaisiin minka kerkeaa. Aaargh.
Jouduin tyostamaan zenia tammikuun alussa muutaman paivan ihan tosissaan, mutta loydin pari hyva harjoitetta tyomotivaation kohottamiseen ja ne ihan oikeasti toimi. Jonkun viikon olin todella tyytyvainen, mutta sitten tuli sellainen puhelu, etta ajatukset alkoi harhailla. Multa kysyttiin halukkuutta hakea yhta erittain kiinnostavaa ja haastavaa tyota kohtalaisen kiinnostavasta organisaatiosta. Vahan aikaa kelailtuani asioita pistin hakupaperit menemaan ja nyt odottelen kutsua haastatteluun.
Ehka nykytoissa arsyttaa senkin takia, etta en tieda, pitaako naita asioita vaan sietaa vai muuttuko tilanne omalta osalta kohta. Jos pitaa sietaa, otan taas aktiivisen kestamismoodin. Jos tilanne muuttuu kohta, annan piutpaut kaikille esteille ja porskustan kohti auringonlaskua. Tai siis asialliset hommat kylla jne. mutta joka tapauksessa oma asenne on lahtokohtaisesti sitten eri.
