Maanantaihin asti ajattelin, etta oon nyt vaan vahan vasynyt ja stressaantunut toista, kun mikaan ei etene ja kaikki on hankalaa. Mutta etta kaikkihan siella on vasyneita ja kiireisia. Sitten tuli tiistai ja romahdus.
Sen jalkeen tajusin, etta mulla on - ollut jo pidempaan - kaikki klassiset burnoutin oireet. Tyot on maistuneet kaikin puolin puulta, aivot on olleet hattaraa (oon sanonut jo kuukausia sitten, etta en pysty ajattelemaan, kun aivojen tilalla on pumpulia), oon ollut aivan silmitoman vasynyt niin, etta iltaisin en todellakaan ole jaksanut liikkua tai nahda ihmisia. Pienetkin asiat on saaneet mut jarjettoman artyneiksi ja ole vastaillut ihmisille todella arhakasti, mutta unohtelen kaikkea jatkuvalla syotolla mikali en kirjoita sita ylos. Keskittymiskyky on ollut hamsterin luokkaa (vaikkei se ikina mikaan loistava ole ollut), kaikissa tehtavissa on kestanyt ikuisuus ja oon aamuoisin heraillyt ja pystynyt ajattelemana pelkastaan toita. Olen kokenut tyoni todella turhana, mutta olen myos alkanut kyseenalaistaa omat kykyni. Ja kotona olen ollut iloton ja perseeseenammuttu karhu. Muistaakseni mies totesi joskus vuosi sitten, etta multa on kadonnut nauru.
Ja siita huolimatta oon vaan selitellyt itselleni, etta taa on valiaikaista, toissa on vaan vahan kiireita. Tai ei. Oon kylla tunnistanut kaikki oireet, mutta ajattelin, etta naa liittyy enemmankin keski-ian kriisiin, etta kaikkihan sita kyseenalaistaa tyonsa siina kohtaa. No. Ehka se ei ollutkaan ihan niin valiaikaista. En ole vielakaan vakuuttunut, etteiko tassa olis joku linkki keski-ian kriisiinkin, mutta ehka nyt pakko pysahtya ja miettia, miten tasta eteenpain. Aika selkeaa on, etta nain ei voi jatkua. Mutta onko mahdollista tehda riittavasti muutoksia tassa nykyisessa tyossa tai paasta parempaan balanssiin saman organisaation sisalla jossain muualla? Vai pitaako vetaa kasijarrua kokonaan ja palata Suomeen lepaamaan. Vai mita...
Onneksi toissa taa tunnuttiin otettavan melkoisella vakavuudella, joten toivon todella, etten jaa uupumuksen kanssa yksin.
Sen jalkeen tajusin, etta mulla on - ollut jo pidempaan - kaikki klassiset burnoutin oireet. Tyot on maistuneet kaikin puolin puulta, aivot on olleet hattaraa (oon sanonut jo kuukausia sitten, etta en pysty ajattelemaan, kun aivojen tilalla on pumpulia), oon ollut aivan silmitoman vasynyt niin, etta iltaisin en todellakaan ole jaksanut liikkua tai nahda ihmisia. Pienetkin asiat on saaneet mut jarjettoman artyneiksi ja ole vastaillut ihmisille todella arhakasti, mutta unohtelen kaikkea jatkuvalla syotolla mikali en kirjoita sita ylos. Keskittymiskyky on ollut hamsterin luokkaa (vaikkei se ikina mikaan loistava ole ollut), kaikissa tehtavissa on kestanyt ikuisuus ja oon aamuoisin heraillyt ja pystynyt ajattelemana pelkastaan toita. Olen kokenut tyoni todella turhana, mutta olen myos alkanut kyseenalaistaa omat kykyni. Ja kotona olen ollut iloton ja perseeseenammuttu karhu. Muistaakseni mies totesi joskus vuosi sitten, etta multa on kadonnut nauru.
Ja siita huolimatta oon vaan selitellyt itselleni, etta taa on valiaikaista, toissa on vaan vahan kiireita. Tai ei. Oon kylla tunnistanut kaikki oireet, mutta ajattelin, etta naa liittyy enemmankin keski-ian kriisiin, etta kaikkihan sita kyseenalaistaa tyonsa siina kohtaa. No. Ehka se ei ollutkaan ihan niin valiaikaista. En ole vielakaan vakuuttunut, etteiko tassa olis joku linkki keski-ian kriisiinkin, mutta ehka nyt pakko pysahtya ja miettia, miten tasta eteenpain. Aika selkeaa on, etta nain ei voi jatkua. Mutta onko mahdollista tehda riittavasti muutoksia tassa nykyisessa tyossa tai paasta parempaan balanssiin saman organisaation sisalla jossain muualla? Vai pitaako vetaa kasijarrua kokonaan ja palata Suomeen lepaamaan. Vai mita...
Onneksi toissa taa tunnuttiin otettavan melkoisella vakavuudella, joten toivon todella, etten jaa uupumuksen kanssa yksin.
21. maaliskuuta 2016 klo 0.06
No voi itku. Onpa kurjaa. Jos yhtään mitään hittoakaan lohduttaa, niin ei kai ole ihan harvinainen ongelma. Mä tiedän kaksi tosi läheistä tapausta vastikään saman kaltaisilla oireilla ja niissä on auttanut puhuminen, sairasloma, joku muutos työssä ja aika. Voihan ikäkriisitkin liittyä ja mulla ainakin usein kaikki kriisit liittyy toisiinsa.
Kyllä se joku hyvä ratkaisu vielä löytyy ihan varmasti! Toivottavasti et tosiaan jää yksin ja hyvä jos ottivat vakavasti! Tsemppiä kaikkeen.
21. maaliskuuta 2016 klo 8.17
Voi kurjuus. Mutta hyvä, että sait omista tunnelmista kiinni niin, että ymmärsit nyt pysähtyä. Toivottavasti saat levättyä ja laitettua ajatuksia ja elämää järjestykseen. Nauru takaisin, se kuulostaisi aikamoiselta prioriteetilta!
21. maaliskuuta 2016 klo 17.13
Kuulostaa näin keittiötohtorin korvaankin ihan klassisilta burnoutin oireilta. Rohkeutta pysähtymiseen ja lepoon! Toivon kovin, että siellä se lähin ympäristö ja työ mahdollistaa toimet, jotka auttavat sinua voimaan paremmin.
21. maaliskuuta 2016 klo 19.25
valitettavan usein työelämässä seurannut. Mitä nopeammin apua hakee ja oireen tunnistaa, sitä paremmin selviää. Kaikkea hyvää.
21. maaliskuuta 2016 klo 21.54
Ansku - Kiitos tsempeista! Ei liene ihan harvinaista, mutta oon kaveripiirissani ensimmainen, joka paatyi tahan jamaan. onenlaista muutosta tosiaan pitais nyt tapahtua eri saroilla.
Kata - Itse asiassa en tunnistanut... Viime tiistaina tuli taydellinen romahdus: holtiton itku- ja ulinakohtaus, jota en pystynyt lopettamaan. Nauru olis tosian kiva saada takaisin...
jenniuu: Tavallaan luulen, etta taydelline romahdus oli tosi hyva heratys. Nyt ei kukaan voi teskennella, etta mitaan ei tapahtunut (siis en myoskaan mina) eika jatkaa business as usual. Jaa nahtavaksi, kuinka paljon toissa meininki oikeasti voi muuttua.
Leena - Kiva kun kmmentoit!!! Apua tosiaan tarvitaan, mutta uskoisin, etta tasta on suunta vain ylospain!
22. maaliskuuta 2016 klo 1.01
Voimia!
23. maaliskuuta 2016 klo 10.29
Meillä jokaisella on vain rajoitettu määrä voimaa. Kun akut ovat tyhjät, ne on pakko ladata. Kriisi = mahdollisuus uuteen.
S.
23. maaliskuuta 2016 klo 20.18
Lämmin halaus täältä kaukaa, olen ollut samassa tilanteessa.
Muistathan, että työuupumukseen eivät sairastu laiskat ja saamattomat, vaan vastuuntuntoiset ja ahkerat, jotka vaativat itseltään paljon. Häpeään ei siis ole aihetta, vaikka lopulta väsyitkin.
Anna itsellesi armollisesti aikaa toipua. Sitä ei tarvitse - eikä voi - suorittaa tehokkaasti. Jos uupumuksesi syyt ovat työyhteisössä, ristiriidoissa, työn organisoinnissa tms., ne asiat täytyy laittaa aikanaan kuntoon. Mutta ensin on tärkeämpää katsoa vaikka viisikymmentä hömppäleffaa, käydä rauhallisilla kävelyillä ja etsiä nauru uudelleen.
28. maaliskuuta 2016 klo 14.32
Been there, done that... Mutta usko pois, tuo olotila ei kestä aina, se muuttuu hiljalleen paremmaksi, kun annat itsellesi aikaa ja tilaa. Ja se naurukin palaa takaisin.
Kirjoitat ihan valtavan hienosti tilanteestasi, tuntuu, että tulkitset itseäsi rehellisesti ja aidosti. Ja tosi hyvä, että pyydät tukea ympäriltä, et saa nyt jäädä yksin asian kanssa. Mun mielestäni on myös tärkeä muistuttaa ympärillä olevia siitä, että vaikka olotila lähtee kohenemaan, niin burnoutin selättäminen vie pidempään, miltä se ehkä ulkopuolisista näyttää.
Mä uskon, että erilaiset mielen maanjäristykset tekevät toisinaan hyvää, vaikka se ei siltä tunnu juuri silloin. Nyt sulla on hyvä hetki aidosti pysähtyä elämäsi äärelle. Ja kysyä itseltäsi mitä haluat, miten voisit huomioida itsesi paremmin. Sillä helposti me ajaudutaan oravanpyörään, jossa kaikkien muiden tarpeet menee omien edelle, tai ainakin ajattelemme, että muiden toiveet ovat omiemme edellä. Terve itsekkyys on vaikeasti opittava taito, mutta uskon, että yksi avain tasapainoon ja hyvään oloon.
Voimia!
29. maaliskuuta 2016 klo 14.41
Hilkka - Kiitos! Niita tarvitaan.
S - Akkujen laataaminen onkin ollut paallimmaisena esilla tassa. OOn onnistunut siina mielestani kohtalaisen hyvin, mutta en vaan saa unohtaa sita!
s - Kunpa muistaisinkin ton. Oon tuntenut itseni aikaansaamattomaksi ja huonoksi tyontekijaksi viime kuukaudet ja vauti onkin varmaan hidastunut. Silti se on viela kai ihan ok, mutta kun on tottunut odottamaan itseltaan paljon... Hymynkare on jo ollut nakyvissa!
Karoliina - Ei onneksi kesta, nyt jo tuntuu, etta olo on parempi. Tarvittiin varmaan pohjakosketus herattamaan mut toellisuuteen. Pitanee muistuttaa itseakin, etta burnoutista ei toivuta tosta vaan, vaikka olo olisikin jo parempi!
9. huhtikuuta 2016 klo 12.34
Salakavala ja vakava tilanne - valitettavasti minullakin on kokemusta burnoutista. Toivottavasti voit jo paremmin, mutta ethän kiirehdi vaan yritä saada kerralla levättyä, liikuttua ja virkistyttyä riittävästi ennen takaisin perupuurtamiseen paluutasi. Lämpimät tsemppiterveiset!