En ole juuri koskaan sairaana. Laskin just, etta mulla on (noin teoriassa) kayttamatta yli 50 sairaslomapaivaa. Meilla saisi vuodessa olla seitseman paivaa sairaana (ei putkeen) omalla ilmoituksella. Kaikkien vuosien aikana olen kayttanyt niista vissiin kaksi... Muutaman kerran olo on ollut siina hilkulla, etta ehka olisi kannattanut jaada kotiin, mutta jostain syysta ei omatunto ole antanut myoden.
Huomenna ehka joudun ottamaan saikkua. Toita tosin on jar-kyt-ta-vas-ti ja lauantaina lahto Madridiin konferenssiin, joten taman(kaan) huonompaa aikaa sairastaa tuskin voisi olla. Mutta koska oon sairaampi kuin kukaan koskaan ikina missaan, en ehka kykene menemaan toihin.
Paitsi etta tiedan jo entuudestaan, etta huomisaamuun mennessa olo on jo siedettava eika lampoakaan ole. Niin etta reippaasti vaan toihin huhkimaan ja taas menee saikkupaivia hukkaan.
Kaikenlaisia merkkipaivia sita tassa...
Tanaan 8 v sitten marssimme Helsinin maistraattin sanomaan tahdon, kun YK ei tunne poikaystavia ja mies piti jollain tavalla saada Malawiin mun mukana. Tahtoa sita on taytynytkin, myota ja vastamakia on tullut reissun aikana vastaan. Mutta niin vaan sita porskutetaan yha eteenpain samaa matkaa.
Siihen meni kolme vuotta, etta aloin vihdoin arvostaa uima-allasta omalla takapihalla.
Kun etsimme vajaa 3 vuotta sitten uutta kotia (jonka oletimme olevan korkeintaan pariksi vuodeksi), loysimme taman nykyisen talon ja tykastyimme ensi nakemalta. Parasta itselleni oli sijainti - vihaisin entisen talomme aluetta - liikenneruuhkia, jotka alkoivat 50 metria kotiportilta ja sita, etta kavelylle paasi sama tieta ylamakeen jonkun verran ja sitten ei mihinkaan. Tama talo sijaitse huomattavasti kivemmalla alueella, missa kaveleminen onnistuu eri reitteja pitkin miten pain vaan. Halusimme nimenomaan talle alueelle Tirpan alkavan paivakotitaipaleen vuoksi, silla emme halunneet ostaa toista autoa tai hankkia kuskia pelkastaan koulukuljetuksia varten.
Talomme on ihana siksikin, etta se on riittavan pieni (vaikka kyseessa on tosin kolmen makuuhuoneen ja ison olohuonen talo, n. 140 m eli ei nyt mikan ihan mini) - sopeutuminen Suomen pikkukotiin ei
ehka olisi niin hankalaa. Paikalliset talot ovat joko tosi pikkuruisia tai sitten jattilaisia. Talla alueella talot ovat enimmakseen valtavia, joten oli hienoa loytaa nain "tavallinen" talo. Alun eparoinnin jalkeen tykastyin myos pieneen pihamme. Vanhassa talossa meilla oli jalkapallokenta kokoinen takapiha kolmessa tasossa. Tassa talossa pihat ovat pikkuruisia siihen verrattuna, mutta aivan riittavan isoja lasten seikkailuihin, kutenkin siten, etta taalla lapset voi paastaa itsekseen pihalle ja koko ajan tieta suunnilleen, missa pain ne menna viipottavat.
Mies oli jo talon loytaessamme liekeissa altaasta, vaikka se ei olekan kuin n. 6 metria pitka. Itse nain uima-altaassa vain rahareian ja vaivaa. Olen surkea uimari ja inhoan kylmaa vetta enka nahnyt mitaan jarkea lillutella altaassa yhtan sen enempaa kuin olisi pakko. Mies ja Tirppa ja enenevassa maarin myos Pikkusisko ovat olleet altaan suurkuluttajia. Itse sen sijaan olin jouluun mennessa ollut altaassa yhteensa (muistaakseni) viisi kertaa. Ja joka kerta, jos vesi ei ole ollut +28 asteista tai yli, pohkeet ovat krampanneet ja olen joutunut poistumaan melko pian.
Taalla on meineillaan kuuma kausi. Vesi on taas lammennyt riittavasti ja yhtakkia olenkin intoutunut pulikoinnista. Tanaan en meinannut malttaa, etta paasisin hikisesta (ilmastoimattomasta) toimistosta kotiin, etta paasisin uimaan. Nyt taytyy vaan toivoa, etta kuumaa kautta kestaisi mahdollisimman pitkaan!!!
Just kun olin paassyt toiden suhteen hyvan zen-tilaan enka ole lainkaan ahdistunut taalla asumisesta, yrittaa koko byroo kaikkensa, etta mulla kasvaisi otsaan heppi. Tai silta se tuntuu. Totesin just tanaan kollegalle, etta mita valia silla on, etta me niska limassa vaanetaan duuneja ja yritetaan puskea hommia eteenpain, kun kaikki "Operations management" puolen ihmiset pistaa keppia rattaisiin minka kerkeaa. Aaargh.
Jouduin tyostamaan zenia tammikuun alussa muutaman paivan ihan tosissaan, mutta loydin pari hyva harjoitetta tyomotivaation kohottamiseen ja ne ihan oikeasti toimi. Jonkun viikon olin todella tyytyvainen, mutta sitten tuli sellainen puhelu, etta ajatukset alkoi harhailla. Multa kysyttiin halukkuutta hakea yhta erittain kiinnostavaa ja haastavaa tyota kohtalaisen kiinnostavasta organisaatiosta. Vahan aikaa kelailtuani asioita pistin hakupaperit menemaan ja nyt odottelen kutsua haastatteluun.
Ehka nykytoissa arsyttaa senkin takia, etta en tieda, pitaako naita asioita vaan sietaa vai muuttuko tilanne omalta osalta kohta. Jos pitaa sietaa, otan taas aktiivisen kestamismoodin. Jos tilanne muuttuu kohta, annan piutpaut kaikille esteille ja porskustan kohti auringonlaskua. Tai siis asialliset hommat kylla jne. mutta joka tapauksessa oma asenne on lahtokohtaisesti sitten eri.
Kavimme tassa taannoin miehen kanssa mielenkiintoisen keskustelun siita, mita tekisimme, jos emme olisi tavanneet tai ellei mies olisikaan lahtenyt mukaani Afrikkaan silloin muinoin. Keskustelun tiimoilta pohdimme myos, mita soisimme nyt jos nain olisi. Tai lahina mietitmme, mita MINA soisin.
Meilla lahes kaiken kokkaamisen hoita mies. Osaan tehda makaroonilaatikkoa, chili con carnea ja muutaa muuta ruokaa, mutta siinapa se. Inhoa kokkaamista ja koen sen todella vaivalloiseksi ja arsyttavaksi hommaksi. Suomessa elaessani soin lahes jatkuvasti tuore-raviolia tomaattikastikkeella. Afrikassa mies on hoitanut suurimman osa kokkailuista lukuunottamatta sita aikaa, jonka mina vietin kotona vauvan kanssa miehen ollessa toissa. Silloin meilla syotiin makaronilaatikkoa aika tiuhaan...
Malawissa olisin varmaan ulkoistanut syomisen Lilongwen n. viiteen ravintolaan tai olisin kuluttanut aikaani hakien niista ruokaa kotiin. Ugandassa (ja aika monessa muussakin maassa) sen sijaan elamani olisi ollut varmaan aika mukavaa. Kampalassa toimii aivan huippuluokan palvelu nimelta HelloFood. Palvelun listoilla on taalla yli 80 ravintolaa, joista voi tilata melko minimaalista maksua vastaan ruokaa kotiinkuljetuksella. Tilaus tehdaan netissa, muutaman minutin paasta sahkopostiin tai puhelimeen kilahtaa vastausvisti ja ruoka toimitetaan kotiin lampopakkauksessa tunnin sisalla tilaamisesta. Aivan huippua. Ei nippua ravintoloiden ryppyisia ruokalistoja laatikonpohjalla, ei epamaraisia puhelintilauksia, missa puolet annoksista ymmarretaan vaarin ja osoitetta ei ainakaan tajua. Helppoa, napparaa ja halpaa.
Syksy on mennyt eteenpain ihan hirveaa vauhtia. Ainakin omasta nakokulmasta katsottuna. ma olen aloittanut taas saannollisen tyomatkailun. Aikaisemmin en ole jotenkin raaskinut jattaa Pikkusiskoa kotiin kovin moneksi paivaksi, vaikka Tirppa aikanaan oli miehen kanssa kotona tyomatkojen ajan osapuilleen siita lahtien, kun taysimetys oli loppu. Pikkusiskon kanssa pyrin olemaan pois kotoa korkeintaan yhden yon, mika teki Ugandassa matkustelun tosi vaikeaksi, kun joka puolelle on niin pitka ajomatka. Poikkeuksena toki oli helmikuinen pohjoisen reissu, mutta muu perhe olikin silla aikaa Suomessa.
Syyskuussa piti taas matkustaa Etela-Sudanin rajalle viikoksi, lokakuussa olin kokoustamassa Etela-Afrikassa ja marraskuussa piipahdin Karamojassa. Kenttamatkoilla on aina ihanaa, kun toiden todellinen tarkoitus muistuu aina mieleen ja Johannesburg taase on niin eri planeetalta, etta nautin ihan van urbaanista ymparistosta. Ensi viikolla pitais lentaa Delhiin ja joulukuussa viela kavaista pohjoisessa.
Muu aika on kulunut toissa (mista niita toita aina vaan tulee - just kun kuvittelee, etta taman enempaa kaikkia hommia ei kerta kaikkiaan voi olla, jostain poyhtyy taas uusi "tarkea" hanke tai suunnitelma tai ylimaarainen raportti). Iltaisin olen jaksanut hadin tuskin opsikella johtamista verkkokurssilla. Teki mieli jattaa melko vaativa ja aikavieva kurssi jo kesken, mutta se olisi merkinnyt samalta kurssilta ulos sulkeimsta seuraavaksi 2 vuodeksi ja halusin kuitenkin kayttaa mahdollisuuden opiskella Harvardin verkkokurssilla.
Onneksi enaa on kuukausi joululomaan! Kohta voi koristella muovikuusen ja alkaa keitella itsetehtya glogia!
Loman jalkeen olen (taas) kaynyt lapi jonkin sortin eksistentiaalista kriisia. Aika usein pitkat lomat, jotka vietetaan Suomessa aiheuttaa tata mun mielentiloissani, mutta yleensa se menee aika nopeasti ohi arjen alettua. Talla kertaa olen pohdiskellut loputtomiin - livena, sahkoisesti ja mielessani, niin tutuille kuin tuntemattomillekin - sita, mista tietaa, koska on aika palata.
Alunperinhan me ei koskaan lahdetty kahta vuotta pidemmaksi aikaa ja nyt kaydaan jo kahdeksatta. Kehitysyhteyistyo jotenkin nyppii talla hetkella ja veri vetaa Suomeen. Mutta sitten taas... Elama on taalla kuitenkin varsin mukavaa ja vaikka duunit rassaa ja hitaus valilla riepoo, ajatus Suomen kamalasta kiireesta ja marraskuun pimeydesta huimaa. Osaisikohan sita enaa edes olla siella oikein?
