Meilla olisi tana vuonna "aikataulun" mukaan ollut vuorossa Suomi-joulu. Mehan ollaan vissiin kaikki naa vuodet lennetty Suomeen joka toiseksi jouluksi ja joka toinen ollaan sitten vietetty Afrikassa, tosin ihan kotosalla aina. kesaloman jalkeen me kaytiin jonkun aikaa keskustelua siita, missa joulua vietetaan - mina kun olisin halunnut Suomeen (tai oikeastaan minne vaan Eurooppan) ja muu perhe taas oli ihan tyytyvainen kotijouluun. Lopulta mies sai mut vakuutettua siita, etta olisi fiksumpaa viettaa vika joulu taalla.
Alunperin suunnitelmissa oli road trip. Ihan ensin mietittiin, jaksaisiko ajaa jopa Malawiin asti mutta siita luovuttiin aika nopsaan, kun suhetutttiin matkan pituus ja lasten kestavyys. Sitten harkittiin Keniaa ja luonnonpuistoja siella. Koska oltiin just tultu takaisin safarilta taalla, en tosin keksinyt puistoa, joka olisi niin merkittavasti erialinen, joten paatettiin jaada Ugandaan. Puisto, mihin oltaisiin haluttu menna, on kielletty alle 5-v lapsilta, joten jouduttiin hylkaamaan se.
Sitten mies keksi, etta mennaan telttailemaan. Viimeinen Ugandan joulu Afrikan taivaan alla, mikas sen hienompaa. No, mina en oikeastan ole telttailijatyyppia, joten piti etsia paikkaa, joka tarjoiaisi "lazy camping" eli siis valmiiksi laitettua teltta sankyineen. Oltiinkin jo varattu kivan oloisesta lodgesta jouluksi itsellemme paikat. Monissa paikoissa on tarjolla telttamajoitusta, mutta ruokailut ovat itse lodgen puolella. Kunnes tama tuli vastaan...
Aivan uusi paikka, mika tarjoaa jokaiselle kaksi telttaa - nukkumateltta ja oleskeluteltta pienine keittioineen. Voidan sittenkin yhdistaa telttailu ja peinteiset jouluruuat. Mika ihana ajatus!!!
Pikkusisko yllatti meidan kesaloman jalken taysin. Lapsi on ulkonaoltaan tullut isaansa, mutta luonteeltaan perinyt mun topakkuuden. Tyyppi vaan ilmoitti yhtakkia, etta han ei kuulema tarvitse kellukkeita enaa uima-altaassa. Suhtauduttiin asiaan ehka vahan skeptisesti, siihen mennessa kun lapsi ei ollut oikeastaan suostunut kokeilemaan ilman kellukkeita edes aikuisten ollessa altaassa mukana, saati sitten reunalta vahtiessa.
Itsea hirvitti aika paljon ensimmaisilla kerroilla katsoa, kuinka lapsi uppoaa pinnan alle - mutta pongahti aina pintaan riemuissaan. Meidan allas on siis sen verran syva, etta tollainen nelivuotias voi varvistaa pohjassa kovasti ja saada ehka just nenanpaan nakyviin. Toki pohjasta saa hyvin vauhtia. Lisaksi lapsi itsenaisesti alkoi riisua kellukkeita heti kun aikuisten silma valtti ja joitakin viikkoja en oikeastaan mielellaan paastanyt lasta uimaan.
Mutta niin vain lapsi tiesi itse paremmin. Ei mennyt kovin pitkaan, kun uppoaminen muuttui rapikoinniksi ja sittemmin oikeasti uinniksi. Nyt se jo sukeltelee onnessaan.
Terveisia taalta valitilasta :) Taas katosi monta kuukautta niin, etten ole jaksanut paivittaa, enka oikeastaan edes lukea muiden blogeja. Olen saanut tassa valiaikana kaksi blogitunnustustakin,
Anskulta Kairosta ja
Jennilta Panamasta, mutta en ehka ainakaan ihan viela kykene aktivoitumaan niin paljon etta pystyisin niihein viela sen kummemmin reagoimaan. Hirveasti olisi mielessa asioita, joista olisin halunnut sanoa jotain, mtta en vaan ole saanut aikaiseksi paivittaa.
Valitila jatkuu. Tanaan on 98 paivaa siihen, etta paatos pitaa olla tehtyna. Suomi on tapetilla jatkuvasti, tuntuu etta meista kukin (Pikkusiskoa ehka lukuunottamatta) kaipaa sinne enemman ja vahemman, mutta siten etta ikina ei samana paivana kaikilla olisi sama fiilis mahdolisesta paluusta. Olen hakenut toita hyvin nirsosti - kriteereina seka sijainti etta itse tyot. Itse asiassa olen hakenut vain kahta paikkaa. Ensimmainen oli Makedoniassa, minne hain enemman sijainnin kuin itse tyon takia. Paasin kirjallisesta testista lapi haastatteluun, mutta paikkaan tuli valituksi olmesta haastatellutsa se, jolla oli jo kokemusta kysiesista hommista. Ehka ihan hyva niin. Toinen hakemani paikka on Barbadoksella, mutta tyo kattaa koko itaisen Karibian. Sinnekin paasin kirjallisesta testista lapi ja nyt odottelen haastattelun tuloksia. Sain myos juuri ilmoituksen, etta Eritreasta on kyselty mun perani. Hassua kylla, saattaisimme sen jopa hyvaksya (lapsiperheelle siella kuulema on ihan ok, kun on turvallista ja joka paikkaan voi pyorailla). Jos san Barbadoksen pestin, otan sen vastaan. Jos en, lopullinen paatos on jo aika lahella.
Tuntuu silta, etta olen melko hyvin toipumassa loppuunpalamisesta. En ehka vielakaan taysinn, mutta en usko, etta kykenen taysin toipumaankaan tassa tyoymparistossa. Huomaan kuitenkin, etta energiatasoni on huikeasti parempi kuin kevaalla ja hymy on huomattavasti herkemmassa. Jaksan olla lasten kanssa aivan eri tavalla ja arjen pienet vastoinkaymiset arsyttavat vahemman kuin ennen. Olen taas alkanut nauttia sosiaalisesta kanssakaymisesta kavereiden ja kollegojen kanssa ja tuntuu, etta toissakin takakireys on halvenemassa. Mika fantastinen fiilis!
Kaiken kaikkiaan nautin elamasta taalla melkoisesti juuri nyt. Mietin just aaneen miehelle muutama viikko sitten, etta en tosin tieda jothtuuko se yleisen olotilani paranemisesta vai siita, etta tiedan Kampalan ajan lahestyvan loppuaan ja siksi koitan nauttia pienistakin jutuista enemman kuin ennen. Oli miten oli, asiat ovat aika hyvin.
Harkitsin jo koko blogin kuoppaaamista, kun ei tuntunut olevan mitaan sanottavaa. Huomasin, etta joku oli kuitenkin kaynyt huhuilemassa kuulumisia, joten katsotaan, saisinko taman viela henkiin.
Kevat meni aikalailla paiva kerrallaan. Tein saannollisesti etatoita ja aloin liikkua, mutta nain jalkeen pain katsottuna olin kylla melko tehoton ja poissaoleva henkisesti. Kesakuussa kavin Addiksessa kokouksessa virkistaytymassa ja hyvastelin lukuisia tyokavereita, seniilin pomon mukaanlukien. Pitka kesaloma Suomessa teki hyvaa - hoidin itseani mustikkametsaterapialla vissiin 10 kertaa ja siina tuntuikin olevan taikaa, silla kotiin palattua olo on ollut ihan jees.
Toimistossa on meidan osastolla uusi aivan mahtava pomo ja paljon uusia kivoja ihmisia rakennuksessa. Olen jatkanut liikkumista ja eilen kokeilin kuntonyrkkeilya, mika oli aiva huppua. Taytin talla viikolla pyoreita vuosia ja pikkukoirat (joista on kasvanut melko valtavia riivioita() tayttavat huomenna vuoden. Virkistyneesta mielesta ja kivoista toista huolimatta oma fiilis on kuitenkin vahan poissaoleva. Katse on jossain maarin jo tulevassa, enka oikein jaksa tallaista valitilaa kovin hyvin. Sopimukseni loppuu siis kesakuun lopussa, eika sita enaa uusita. Vaihtoehtoina on siis muuttaa jonnekin muualle tai palata Suomeen. Miehen kanssa on sovittu, etta mikali sopivaa maata ja tyota (molempien suteen kriteerit on tiukat) ole nakopiirissa helmikuun loppuun mennessa, valitsemme Suomeen paluun. Helmikuuta odotellessa...
Puhuin talla viikolla yhden intialaisen kollegan kanssa meidan jatkosuunnitelmista. Arvosta kyseista kollegaa todella paljon, sen lisaksi etta han on todella hyva ja kokenut tyossaan (child protection), han on myos todella mukava ja jalat tukevasti maassa.
Siksipa olinkin vahan polmistynyt, kun tyyppi aivan tosissana oli sita mielta, etta jotta vanhemman lapsen osalta muutto maasta toiseen sujuisi helposti ja ilman suurempia emotiaalisia ongelmia, kannattaisi meidan oikeastaan jo laittaa lapsi sisaoppilaitoksen. Siis ettako ihan tosissaan lastensuojelun ammattilainen suosittelee mulle sisaoppilaitosta vieraassa maassa 6-v lapselle - jotta perheen muuttaminen maasta toiseen olisi helpompaa. Ugandalaisetn kollegoiden mielesta ehdotuksessa oli erioomaisen paljon jarkea.
Jotain kulttuurieroja ei kertakaikkiaan vaan voi ymmartaa.
Kaikien naiden vuosien jalkeen vastailen sujuvasti "God bless you"-kommentteihin ja toivottelen sita itsekin hyvaa paivanjatkoa-tyyppisesti. Viime aikoina olen kuitenkin saanut vastaanottaa monia vilpittomia "I shall pray for you" toteamuksia. Uskonnottomana tyyppina aiemmin ohitin vastaavat lausahdukset hymahdellen ja ehka vahan kiusaantuneena, mutta nyt taytyy tunnustaa, etta mielta lammittaa, etta ihmiset suhtautuvat omalla tavallaan kannustavasti mun tilaani. Muuten ugandalaisista ei ole kylla oikein keskustelemaan asiasta - se liippaa liian lahelta mielenterveysongelmaa ja vaikka about kaikesta muusta olen kylla kollegoiden kuullut puhuvan aaneen, mielenterveysasioita valtellaan.
Oma olo on parempi. Olen alkanut liikkua ja muutenkin koittanut tehda asioita, joista joskus tykkasin. Salilla oli kylla aika ihanaa, en muistanut miten koukuttava juoksumatto on! Toissa odottelen viela, etta luvattuja muutoksia pannaan toimeen. Kunhan etatyohakemukseni (kylla, se pita toimittaa kirjallisena, 2 viikkoa ennen alkamispaivaa ja siina on maariteltava syyt etatyon tekemiselle, kaikki tehtavat mita etatyon aikana aikoo tehda seka toiden tulokset. Tosi joustava jarjestely :D) allekirjoitetaan, uskon, etta homman on mahdollista toimia.
Maanantaihin asti ajattelin, etta oon nyt vaan vahan vasynyt ja stressaantunut toista, kun mikaan ei etene ja kaikki on hankalaa. Mutta etta kaikkihan siella on vasyneita ja kiireisia. Sitten tuli tiistai ja romahdus.
Sen jalkeen tajusin, etta mulla on - ollut jo pidempaan - kaikki klassiset burnoutin oireet. Tyot on maistuneet kaikin puolin puulta, aivot on olleet hattaraa (oon sanonut jo kuukausia sitten, etta en pysty ajattelemaan, kun aivojen tilalla on pumpulia), oon ollut aivan silmitoman vasynyt niin, etta iltaisin en todellakaan ole jaksanut liikkua tai nahda ihmisia. Pienetkin asiat on saaneet mut jarjettoman artyneiksi ja ole vastaillut ihmisille todella arhakasti, mutta unohtelen kaikkea jatkuvalla syotolla mikali en kirjoita sita ylos. Keskittymiskyky on ollut hamsterin luokkaa (vaikkei se ikina mikaan loistava ole ollut), kaikissa tehtavissa on kestanyt ikuisuus ja oon aamuoisin heraillyt ja pystynyt ajattelemana pelkastaan toita. Olen kokenut tyoni todella turhana, mutta olen myos alkanut kyseenalaistaa omat kykyni. Ja kotona olen ollut iloton ja perseeseenammuttu karhu. Muistaakseni mies totesi joskus vuosi sitten, etta multa on kadonnut nauru.
Ja siita huolimatta oon vaan selitellyt itselleni, etta taa on valiaikaista, toissa on vaan vahan kiireita. Tai ei. Oon kylla tunnistanut kaikki oireet, mutta ajattelin, etta naa liittyy enemmankin keski-ian kriisiin, etta kaikkihan sita kyseenalaistaa tyonsa siina kohtaa. No. Ehka se ei ollutkaan ihan niin valiaikaista. En ole vielakaan vakuuttunut, etteiko tassa olis joku linkki keski-ian kriisiinkin, mutta ehka nyt pakko pysahtya ja miettia, miten tasta eteenpain. Aika selkeaa on, etta nain ei voi jatkua. Mutta onko mahdollista tehda riittavasti muutoksia tassa nykyisessa tyossa tai paasta parempaan balanssiin saman organisaation sisalla jossain muualla? Vai pitaako vetaa kasijarrua kokonaan ja palata Suomeen lepaamaan. Vai mita...
Onneksi toissa taa tunnuttiin otettavan melkoisella vakavuudella, joten toivon todella, etten jaa uupumuksen kanssa yksin.
