Minun Afrikkani

Tai sitten ei. Taalla oli viela viime viikolla kolme paivittain ilmestyvaa sanomalehtea. Nyt niita on yksi. Kaksi muuta on "suljettu valiaikaisesti", toimituksissa oli muka kirje (jossa paljastettiin Musevenin, siis nykyisen presidentin pojan tyrkkimisesta seuraavaksi pressaksi), joka piti loytaa. Oikeampi syy lienee se, etta kaksi suljettua sanomalehtea olivat puolueettomia, se aioa jatkava on tiukasti presidentin taluutusnuorassa.

Eilen toisen sanomalehden toimituksella mellakoitiin. Mielnosoittajat halusivat, etta lehti avattaisiin, poliisi oli eri mielta ja kaytti kumiluoteja.



Observerin (viikkolehti) mukaan "Outgoing Internal Affairs Minister Hilary Onek set tough conditions for Monitor Publications managers if the paper was to reopen. The paper would have to sign an undertaking never to write negative stories about the army, the president or his family. But the managers, who claim that high-level meetings with government officials are still ongoing, refused to agree to the terms" 

Tastako taa lahtee? Malawissa enesimmainen alamaen merkki oli puolueettomie sanomalehtien sulkeminen. Tanne on moni taho ennustanut hassakoita lahivuosille, mutta voihan ennustukset olla vaarassa ja hassakat alkaa jo nyt... Toivotaan kuitenkin, etta ei.

En voi tajuta, etta ollaan jo toukokuun loppupuolella! Eipa ole todellakaan tarvinnut laskea paivien kulumista niin kuin joskus. Paivat ovat suhahtaneet toissa niin hirveaa vauhtia, etta useammin kuin kerran oon ajanut kotiin ja tajunnut, etta en sina paivanaei oo tullut syotya, juotua tai kaytya vessassa... Meilla ei toimistossa ole minkaan nakoista kantiinia, joten lounaalle pitaa aina lahtea tai sitten pitaa tilata jostain. Samoin juomavesiautomaatti on kaukana kaytavassa ja sinne tarvii erikseen menna, joten juotua tulee usein liian vahan. Aika huono yhdistelma imettavalle aidille.

Kiire on paasaantoisesti johtunut pomon jatkuneesta lomasta. En siis vielakaan ole tavannut mun pomoani paluuni jalkeen, mutta sen sijaan oon jo 3 viikkoa toiminut hanen sijaisenaan. Aika mielenkiintoinen yhdistelma. Pomo tulee nailla nakymilla ensi viikolla - onneksi. Jos paasis vaikka tekemaan niita omiakin toita jossain valissa...

Aika yksipuolista elama on ollut viime viikkoina. Lahina toita, toita ja toita. Viikonloppuihin on mahtunut useammat laksiaiset, nyt osapuilleen kaikki mun kaverit ja suomalaiset perheet, joissa on pienia lapsia on lahteneet taalta. Pitaisi jaksaa taas tutustua uusiin ihmisiin, mutta ehka se saa nyt odottaa vahan aikaa.

Afrikassa on tullut nyt yhteensa vietettya jo sen verran monta vuotta, etta huomaan aina Suomessa ollessani muuttuneeni monella tapaa. Kaikki muutos ei valttamatta ole parempaan - erityisesti standardien holentyminen valilla vahan hatkahdyttaa itseakin. Osittain se varmaan auttaa mielenterveyden yllapitoon. Jos vuodesta toiseen jatkuvasti vaatisin, etta kaiken pitaisi menna kuin Suomessa, olisin varmaan jo pimahtanut tai sitten palannut Suomeen :)

Ja sitten on se toinen puoli, mista en ole erityisen ylpea. Jos standardien hollentyminen tarkoittaa turvallisuusriskia, omaa toimintaa pitaisi vahan skarpata. Naihin tallaisiin kuuluu mm. lasten turvaistuinkayttaytyminen (tama tuli mieleen Leopardikuningattaren blogista).  Omassa autossa lapset tietysti matkustavat aina omissa jakkaroissaan, vauva turvakaukalossa ja Tirppa turvaistuimessaan. Stten on naita poikkeuksia;  taksi lentokentalle/lentokentalta, leikkitreffien kavereilta saadut kyydit jne. Olen jarkeillyt niin, etta surkeakin turvaistuin tai edes turvavyo on parempi kuin ei mitaan, joten Tirpan kohdalla saa aina (jos  vaan on takana turvavyot...) jonkunlaisen turvavirityksen aikaan. Vauvan kanssa on hankalampaa. Tilanteitakin on kylla vahemman, lahina noi lentokenttamatkat. En kylla tieda, miten niita voi juurikaan skarpata, kun taalla turvavoiden kaytto takapenkilla (tai oikestaan myos etupenkilla) ja varsinkin turvaistuimet ja vauvojen turvakaukalot ovat edelleen lahina ulkomaalaiset haihatuksia.

Pahinta tassa ehka on, etta ensimmaisella kerralla (silloin kun saavurttiin ekaa kertaa Ugandaan) olin aivan paniikissa, nyt tunnen lahina jossain maarin huonoa omatuntoa. Aika skarpata?!

Toisaalta tuntuu, etta ihan kun ei olis pois ollutkaan kuin ehka muutaman viikon tai jonkun pienen loman verran ja toisaalta sitten taas tuntuu kuin olisi mennyt kokonaan uuteen tyopaikkaan. Niin paljon uusia ihmisia ja myos tyhjia tyopoytia. Kaikki asiat tuntuu jotenkin mutkikkailta enka edes muista miten jotain perusraportteja otetaan meidan jarjestemasta. Oma pomo kuitenkin odotti ihmeita eli taytta vauhtia ja asetti mut viime ja taksi viikoksi omaksi sijaisekseen...

Oli hauskaa menna ekana paivana takaisin ja saada iloinen vastaanotto. Viime sopimuksessa en osannut ehka riittavasti hoitaa sosiaalista puolta (tultiin alun perin vuodeksi ja jotenkin se vaan jai), joten talla kertaa otin asikseni kayda tervehtimassa kadesta pitaen kaikki ihmiset kaikilla osastoilla vaikka siihen menikin puoli paivaa hyodyllista tyoaikaa. Toistin saman perjantaina vauvan kanssa ja kaikki oli into piukkana muzungu-vauvasta. Nyt voin sitten ehka keskittya tyontekoonkin :)

Unohdin matkakuvauksesta kokonaan sen kaikkein arsyttavimman hetken. Olin varmaan alitajuisesti halunnut unohtaa sen, mutta se muistui mieleen kun Project Mamassa oli puhetta asiasta.

Siina vaiheessa, kun heppi oli muutenkin otsassa jo melko kookas, kello miljoona ja molemmat lapset todella uupuneita ja lahella kestavyytensa aarirajoja, ei enaa kaumalasti kiinnosta mikaan ylimaarainen lassytys. Etenkaan rajavartialaitoksen edustajalta sellaisen maan rajalla, jota oikestaan ei edes haluaisi yllittaa. Jono passintarkastuksene oli Lontoossa kohtalainen, mutta meni nopsaan. Meidan jalkeen ei tosin enaa ollut juuri ketaan.

Virkailija tervehti kohteliaasti, otti passit ja tarkasti ne. Omani hyvaksyttiin mukisematta, lasten kohdalla alkoi nikottelu. Minulla on eri sukunimi kuin lapsilla ja rajavartiolaitoksen mies alkoi tenttaamaan minua siita, ovatko lapset minun ja milla sen voisin todistaa. Totesin, etta ovat, mutta etta en voisi todistaa asiaa millaan dokumentilla. Jonkun aikaa jankutettua mies totesi, etta Tirppa  nyt nayttaa minulta niin paljon, etta sukulaisuussuhteesta ei liene epailysta. Sen sijaan Pikkusiskon kohdalla mies palasi yha lapsikauppaan ja kidnappaukseen ja jankutti syntymatodistuksesta eika meinannut paastaa meita millaan menemaan. Tyypi ei uskonut sitten millaan, etta meilal ei ole sellaisia, koska niita ei myonneta vaan tiedot loytyvat vaestorekisterista.

Lopulta ukko taisi tajuta, etta nyt alkaa hermot olla todella tiukalla ja paasti meidat menemaan. Pakko kai tulevaisuudessa kuitenkin taipua ja hankkia jonkun sortin dokumentti todisteeksi.

Ihmettelin eilen yhdelle kaverille, kuinka esikoisen kanssa töihinpaluu ei tuntunut mitenkään ihan hirveältä, vaikka tapahtui Tirpan ollessa tosi pieni ja kuinka nyt ajatus töista kuumottaa pahasti. Pikkusisko tulee sentään olemaan yli 5 kk vanha ja jää kotiin tutun ja luotettavan (ja aivan mahtavan) hoitajan kanssa. Ja silti jo ajatuskin kirpaisee...

Luulen, että se johtuu erityisesti parista asiasta. Malawissa kaikki oli niin helppoa, kun työpaikka oli 7 minutin ajomatkan päässä kotoa eikä liikennettä oikeastaan ollut ikinä. Nyt parhaimmillaankin työmatkaan menee 25 min, yleensä kyllä reilusti enemmän ja pahimmillaan 1,5 h. Hilpaisepa siinä sitten kotiin hädän tullen. malawissa kävin kotona lounaalla/hain loppuperheen ulos lounaalle aina. Näin siis vauvaa myös keskellä päivää, mikä helpotti eroahdistusta kummasti. Kampalassa ei ole toivoakaan mennä kotiin lounaalle. Lisäksi Pikkusisko on alkanut nukahtamaan iltaisin aika aikaisin ja pelkään kovasti, että pahimmillaan ehdin nähdä vauvaa hereillä ehkä tunnin iltaisin. Kuulostaa ihan hirveältä.

Kuumottamista aiheuttaa varmaan kuitenkin myös se, että Malawissa Tirppa oli kotona miehen kanssa ja Pikkusisko jää hoitajan kanssa kotiin. Luotan hoitajaan kylla, mutta jossain takaraivon uumenissa ihan pieni ääni kuiskaa, että hoitaakohan se nyt mun vauvaani riittävällä rakkaudella (vaikka tiedän että hoitaa).