Pari viikkoa sitten Edustusrouva kirjoitti blogissaan siita, miten erilaisen lapsuuden omat lapset saavat asumalla ulkomailla. Jain miettimaan tata enemmankin. Omien tenavien lapsuus on taatusti erilainen kuin omani Helsingin keskustassa kerrostalossa asuessa, mutta myos hyvin erilainen verrattuna miehen lapsuuteen omakotitalossa rauhallisella alueella. Tietyssa mielessa omilla lapsilla lahtokohta on hyvin paljon avarampi - hengaavathan he paivittain eri kulttuurien edustajien kanssa ja oppivat uusia juttuja. Toisaalta taas lahtokogdat ovat paljon rajoittuneemmat, lapset elavat muurien sisalla ja paasevat pois joko kouluun, leikkitrffeille tai viikonloppuisin johonkin - tiukassa aikuisen valvonnasssa ja usein autolla.
Talla hetkella, kun tulvaisuutta mietitaan muutenkin aika tarkkaan, lapsuuden kannalta olennaiseksi koetut asiat painavat tietty vaakakupissa aika paljon. Tyomatkalla Madridissa aloin taas miettia noita erialisia lahtokohtia. Aiemmin (siis ennen Afrikkaa) olisin varmaan ajatellut, etta Espanjassa lapsuus olisi hyvin erilainen kuin Suomessa, nyt taas tuntuu, etta oikeastaan taalla Madridisssa on hyvinkin "tavallista" elamaa. Siis sellaista, mita toivoisin lasteni voivan elaa. Etta voitaisiin kayda leikkipuistossa jalkaisin ja kavella kadulla pimeantulon jalkeen. Etta voitaisiin piipahtaa lahikaupassa kavellen juuri ennen sulkemisaikaa hakemassa jotain pinta puuttuvaa. Etta voitaiin ajaa julkisilla kulkuvalineilla napparasti paikasta toiseen. Etta kadulla voisi ajaa pyoralla. Etta kaupoista saisi sita, mista haluais tehda ruokaa. Etta isovanhemmille voitaiiin menna kaymaan vartin varoitusajalla. Aika tavallisia asioita, joita talla hetkella ei voida toteuttaa. Tokihn lapset saavat tilalle vaikka mita, aina lampiman saan ja mahdollisuuden kipaista puutarhaan yopuvussa lapi vuoden, oman iki-vihrean vihannespalstan, ikuisen uimisen omassa altaassa, mahdollisuuden oppia toinen kieli aidinkielensa ohella, maailman kutistumisen jne.
Madridissa on oikeastaan aika ihanaa, mietinkin just, etta voisikohan tanne muuttaa :D Kaupunki on kylla ehka vahan liian iso mun makuuni, mutta taa olis varmaan aika hyva kompromissi Suomen ja Ugandan valilla. Sita paitsi jos taalla asuisi, lapset saisivat monia sellaisia asioita, jotka Suomessa ja Ugandassa puuttuvat - kuten leipomo joka korttelissa ja tuoretta leipa aina aamuisin. Tosi olennainen asia, eiko.
Talla hetkella, kun tulvaisuutta mietitaan muutenkin aika tarkkaan, lapsuuden kannalta olennaiseksi koetut asiat painavat tietty vaakakupissa aika paljon. Tyomatkalla Madridissa aloin taas miettia noita erialisia lahtokohtia. Aiemmin (siis ennen Afrikkaa) olisin varmaan ajatellut, etta Espanjassa lapsuus olisi hyvin erilainen kuin Suomessa, nyt taas tuntuu, etta oikeastaan taalla Madridisssa on hyvinkin "tavallista" elamaa. Siis sellaista, mita toivoisin lasteni voivan elaa. Etta voitaisiin kayda leikkipuistossa jalkaisin ja kavella kadulla pimeantulon jalkeen. Etta voitaisiin piipahtaa lahikaupassa kavellen juuri ennen sulkemisaikaa hakemassa jotain pinta puuttuvaa. Etta voitaiin ajaa julkisilla kulkuvalineilla napparasti paikasta toiseen. Etta kadulla voisi ajaa pyoralla. Etta kaupoista saisi sita, mista haluais tehda ruokaa. Etta isovanhemmille voitaiiin menna kaymaan vartin varoitusajalla. Aika tavallisia asioita, joita talla hetkella ei voida toteuttaa. Tokihn lapset saavat tilalle vaikka mita, aina lampiman saan ja mahdollisuuden kipaista puutarhaan yopuvussa lapi vuoden, oman iki-vihrean vihannespalstan, ikuisen uimisen omassa altaassa, mahdollisuuden oppia toinen kieli aidinkielensa ohella, maailman kutistumisen jne.
Madridissa on oikeastaan aika ihanaa, mietinkin just, etta voisikohan tanne muuttaa :D Kaupunki on kylla ehka vahan liian iso mun makuuni, mutta taa olis varmaan aika hyva kompromissi Suomen ja Ugandan valilla. Sita paitsi jos taalla asuisi, lapset saisivat monia sellaisia asioita, jotka Suomessa ja Ugandassa puuttuvat - kuten leipomo joka korttelissa ja tuoretta leipa aina aamuisin. Tosi olennainen asia, eiko.
4. maaliskuuta 2015 klo 10.17
Olen itse asunut lapsuuteni Afrikassa vanhempieni ollessa siellä töissä. Joten minulla on ehkä jonkinlainen oikeus puhua lapsen äänellä tästä asiasta. Kaikki se, että mistä lapsi jää paitsi kun emme asu Suomessa, on itseasiassa vanhempien reflektiota siitä omasta "entisestä" elämästään Suomessa ja niistä asioista, joista oma lapsuus tai elämä koostui ennen ulkomailla asumista. Eihän lapsi osaa varsinaisesti niitä kaivata, koska ne eivät ole osa hänen aktiivista elämäänsä tässä ja nyt eikä siksi olennaisia asioita, jotka jotenkin puuttuisivat heidän elämästään. Asuimme erittäin yksinkertaisissa oloissa länsi-afrikkalaisessa pienenpienessä maalaiskaupungissa, enkä osaisi kuvitella itselleni ihanampaa tai parempaa lapsuutta. En koe jääneeni mistään paitsi, vaikka lumileikit ja hiihdot tulivatkin kuvioihin paljon paljon myöhemmin kuin muilla ikätovereillani. En osaa myöskään ajatella millainen lapsuuteni olisi ollut, jos olisimme asuneet Suomessa, sillä se lapsuus mikä minulla oli on ainoani eikä sitä pysty mitenkään muuttamaan enkä haluaisikaan muuttaa koska se on muovannut minusta sen ihmisen, kuka tänään olen. Parasta tuossa lapsuudessa oli myös se, että perheemme oli paljon tiiviimmin yhdessä kuin sitten takaisin Suomeen muutettuamme. Koska pikkukaupungissa ei juurikaan ollut aktiviteetteja ja tekemistä, vietimme paljon aikaa perheen kesken, mikä oli mukavaa ja mielennpainuvaa. Siihen aikaan ei myöskään ollut sähköistä viestintää, mummut ja muut sukulaiset lähettivät kirjeitä ja soittivat puhelimella ehkä kerran pari kuussa ja kävivät muutaman kerran käymässä. Nämä olivat tärkeitä ja mieleenpainuvia kokemuksia, joista on riittänyt juttua vuosien jälkeen! Ja olenhan sittemmin saanut viettää ihan niin paljon aikaa isovanhempieni ja sukulaisteni kanssa kuin olen halunnut. Elämä siellä "Afrikan lintukodossa" (jolta oma lapsuuteni tuntuu) oli sitä hyvää aikaa. Kaikkein vaikeinta oli takaisin Suomeen palaaminen ja sopeutuminen. Ja koska vanhempieni sopeutumisprosessi oli myös heillä itsellään käynnissä, he eivät osanneet tai pystyneet panostamaan meidän lasten sopeutumiseen ja se oli todella vaikeaa ainakin minulle ja monien vuosien prosessi. Ehkä jopa elämän mittainen. Mutta, uskon, että se ihminen kuka tänään olen, on muovautunut näidne kaikkien kokemusten kautta ja on tehnty minusta vahvan ja moniulotteisen ihmisen, jonka koen vahvuutena. Ei kannata siis huolehtia liikaa siitä lapsuudesta, se on jokaiselle lapselle se ainoa lapsuus eikä lapsi osaa sitä verrata muiden kavereiden lapsuuteen tai ajatella että voi kunpa lapsuuteni olisikin ollut tuollainen! Ja kun on vanhempien ja kodin turva, niin ainakaan omasta kokemuksestani paikalla ei ole merkitystä lapselle.
4. maaliskuuta 2015 klo 12.43
Oi, olipa kiinnostava (ja huojentava) kommentti Anonyymiltä, kiitos myös minun puolestani.
Tosin keskiluokkainen lapsuus afrikkalaisessa suurkaupungissa on helposti todella erilainen kuin idyllinen maalaiskaupunkilapsuus. Afrikkalaista maalaiskaupunkielämää kokematta luulisin, että siinä elämässä mahdollliset asiat tekisivät lapsuudestanenemmän samankaltaisen kuin vaikka helsinkiläinen tai madridilainen lapsuus.
Jos muuttaisimme takaisin mieheni afrikkalaiseen kotimaahan, lapsemme arki olisi aika samantapaista kuin mitä Emppa yllä kuvailee. On varmasti totta, että lapselle se oma lapsuus on juuri hyvä lapsuus (kun rakastava perusturva on olemassa). Silti mietin näin etukäteen (vauva 5kk) että olisi surku viedä lapsi paikkaan, jossa elämä on pitkälti muurien ympäröimää. Ei Helsinkikään tässä suhteessa ole mikään onnela, mutta vähän kylmää ajatella, että sosiaalinen elämä keskittyisi vielä enemmän siihen omaan sosioekonomiseen ryhmään eikä lapsen olisi mahdollista viipottaa omia aikojaan pitkin katuja ja metsiä.
Oli hyvä kuulla muistutus, että nämä ajatukset ovat omaa reflektiotani, eikä niitä pidå sekoittaa lapsen tarpeisiin.
Kiinnostavaa ja tärkeää oli saada lukea myös Anonyymin omasta kokemuksesta takaisin Suomeen sopeutumisesta. Itselläni Suomeen sopeutumisessa on mennyt pitkään 11 v poissaolon jälkeen. Pidän tämän mielessä, jos sama muutto toistuu joskus uudelleen lapsen kanssa.
4. maaliskuuta 2015 klo 17.01
Ihanaa, keskustelua!!!
Anonyymi - toi on kylla ihan totta. Ehka mun ajatukseni on liikaa siina "vanhassa hyvassa ajassa", mista ei liene jaljella niin kovin paljon. Hilkka osui kylla oikean, etta toi hakki-elama on se, mista ma haikailen pois ja mita enemman haluaiisn lastenikin kokevan. Tokihan me kaydan Suomessa kerran vuodessa ja lapset saavat siella kokea toisenlaista aikaa, mutta se on kuitenkin lomailua, ei oikeaa elamaa.
Olis tosiaan hirvean kiinnostavaa kuulla, miten sopeuduit takas Suomeen anonyymi (minka ikaisena palasit, mitka asiat oli kaikkein hankalimpia jne). Jos van jaksat jakaa :)
4. maaliskuuta 2015 klo 17.13
Halusin vielä täydentää, että kyllä meilläkin silti oli talon ympärillä muurit ja vartijat vuorokauden ympäri, että kyllä se silti oli suojeltua ja rajoitettua vaikka pieni kaupunki olikin kyseessä. Mutta lapsen näkökulmasta muurit olivat vain oivallinen kiipeilypaikka ja vartijat hauskoja juttukavereita. :) Ja omalla pihallaha oli paljon jännittävää tekemistä vaikkei yksin kadulle olisi saanutkaan lähteä. Eihän sitä lapsena osaa ajatella, että voi kun tuossa on nuo kamalat muurit ja onpas pelottavaa kun meillä on nämä vartijat. You make the best of what you have, eikös? Ainakin lapset. Aikuiset sitten kyllä osaavat voivotella ja tuskailla, että onkohan tämä nyt hyväksi vai huonoksi. Ja se voivottelu kyllä taas saattaa heijastua lapsiin.
Lähipiirissäni on monta 'matkalaukkulasta' ja olemme käyneet paljon keskusteluja asiasta eikä kukaan heistä ajattele, että kyllä oli huono lapsuus koska vanhempani päättivät asua Afrikassa. Päinvastoin heidän kokemuksensa on hyvin samanlainen kuin minun. Ja myös heidän elämäänsä on vahvasti värittänyt lapsuuden erilaiset kokemukset.
4. maaliskuuta 2015 klo 17.28
Joo, noin meillakin lapset sen ottaa - molemmat rakastavat hillua piahlla ja muuri varjossa niilla on omia "salaisia paikkoja" ja molemmat myoskin kaveeraa varsinkin paivavartijan kanssa. milton onkin aika tarkea osa kaikkia aarteenetsinaleikkeja ja blobbia (vahan niin kuin hippaa). En ma niiden kuullen koskaan asian tilaa sure, kunhan oon kehitanyt tasta omassa paassani peikon. Ihanaa kuulla joltain samanlaisen lapsuuden elaneelta, etta oikeastaan se oli aika nastaa :D
4. maaliskuuta 2015 klo 17.37
Ja sopeutumisesta... Mitenkähän tämän tiivistäisi lyhyeen...? Olin 9-vuotias palatessamme, eli vietin Afrikassa koko varhaislapsuuteni, eikä minulla ollut juuri mitään muistikuvia Suomesta (paitsi lomilta). Muutimme pahimpaan lama-aikaan jolloin tilanne Suomessa oli vaikea, jouduimme siksi muuttamaan pienelle paikkakunnalle , koska isoista ei löytynyt meille sopivaa taloa. Se olikin vanhempieni suurin virhe, vain parin tuhannen asukkaan kunta oli liian pieni ja olimme silmätikkuja. Olo oli sama kuin varmasti afrikkalaisilla Suomessa. Opettaja ei osannut suhtautua minuun ja oppilaat vielä huonommin. Silloin ei puhuttu vielä koulukiusaamisesta, mutta sitä se kai oli....
Päätin sitten tajuttuani homman juonen että minun on sopeuduttava, keinolla millä hyvänsä. Ilmoitin vanhemmilleni, että lapsuuttani Afrikassa ei tapahtunut, as far as I'm concerned, älkää puhuko siitä maasta minulle. Se oli selviytymiskeino. Karua.
Tämä itsensä kieltäminen 9-vuotiaana johti siihen että pärjäsin ympäristössä, kaverit hyväksyivät ja olin kuin kameleontti. Olen monesti miettinyt miten olen oikein siihen pystynyt. Ja kuten sanottu, vanhemmillani oli oma sopeutuminen myös vaikeaa, työtilanne Suomessa vaikea jne. En saanut sitä tukea mitä olisin tarvinnut. Että olisin saanut olla 'samankaltaisten' kanssa tai nähdä jotain 'monikulttuurista' menoa (ei sellaisestakaan 90-luvun alussa mitään puhuttu tai tiedetty). Kävimme lapsuuden kotimaassa kun olin teini-ikäinen. Se oli todella vaikeaa. Olin pakottanut itseni unohtamaan kaiken ja olin itse kasvanut fyysisesti aikuiseksi, en ollut enää se lapsi joka kiipeili puissa. Ja kun palasimme Suomeen, kaverit eivät ymmärtäneet miksi minulla oli vaikeaa. Joten, sulloin taas kaikki tunteet sisään ja jatkoin samaa vanhaa elämää.
No, vasta lukiossa pääsin pois pienistä piireistä isoon kaupunkiin ja huomasin että joku oli aidosti kiinnostunut lapsuudestani Afrikassa (ensimmäistä kertaa ikinä!!!). Silloin ensimmäistä kertaa aloin käsitellä asiaa ja matkustin uudestaan maahan. Prosessi lähti pikkuhiljaa liikkeelle ja monien vaiheiden jälkeen (vedin mm. Erästä projektia maassa ja lapsuuden kotikaupungissani) ja useiden matkojen jälkeen sekä muualla Afrikassa vietetyn ajan jälkeen olen käsitellyt asiaa paljon ja olen jo jotenkin sinut sen kanssa. Kai. :) se purskahtaa pintaan eri elämäntilanteissa eri tavalla. Sitten taas puhutaan ja puidaan. Välillä tunnen Suomessa olevani kuin kengät väärässä jalassa. Olen naimisissa ihan eri puolelta Afrikkaa olevan miehen kanssa ja hänen kanssaan olen ehkä löytänyt sen tasapainon näiden kahden minussa olevan puolen välillä. Tai ainakin jonkinlaisen väliaikaisen balanssin.
Huh, olipas pitkä sepustus. Tämä jäi vähän ohueksi, en nyt analysoinut tätä ihan täysin tähän enkä halua ihan täysin kaikkea näin avoimesti kertoa. Mutta, voin vaikka sähköpostilla vastata lisää, jos haluatte...
4. maaliskuuta 2015 klo 19.32
Kiitos!
5. maaliskuuta 2015 klo 7.22
Hei!
Tämä on tärkeä ja arvokas keskustelu. Anonyymiltä terävä näkemys, että kyse on lopulta vanhempien omasta reflektiosta. Ehkä vanhemmat projisoivat oman nostalgian omaa lapsuuttaan kohtaan lapsiinsa. Kyse on vanhempien kaihosta menneisyyteen, ei lasten todellisesta menetyksestä.
Itse vasta odotan lasta Meksikossa, mutta epäilemättä näitä samoja ajatuksia on tulevaisuudessa odotettavissa. Viime lauantaina pääsimme suomalaisnaisten kanssa tämän pääkaupungin ainoaan kunnolliseen saunaan, ja jo siellä saunassa mieleeni alkoi hiipiä pientä haikeutta siitä, mistä kaikesta jäämme paitsi täällä kaukana. Nostalgiaa, romantisointia ja haikeutta varmasti lisää se, jos käy Suomessa vaan heinäkuussa. Kuten myös se, että suomalaiset ystävät postaavat Facebookiin luontokuvia ainoastaan niinä idyllisinä aurinkoisina talvipäivinä. Eräs, vasta Suomeen palannut, ystäväni on alkanut kirjoittaa suoraan fb:ssa myös siitä jatkuvasta harmaudesta, mikä helpottaa kovasti koti-ikävää!
Olen itsekin aloittanut vasta blogin. Olen asunut Meksikossa aiemminkin, mutta nyt uudessa elämäntilanteessa. Lisää täällä:
http://uusielamameksikossa.blogspot.mx/
5. maaliskuuta 2015 klo 10.03
Vielä lisäys näihin sopeutumisasioihin, joka tuli mieleeni aamulla. Kaikkein vaikeinta oli (ja on joskus edelleen) se, että ulkoisesti näyttää siis aivan suomalaiselta (minäkin olen oikea Elovena-blondi) ja kaikkien muiden ikätovereiden, kavereiden, sukulaisten ja myöhemmin jopa työkavereiden edessä näytän siis täysin suomalaiselta ja minun odotetaan käyttäytyvän ja olevan myös tietynlainen ja tietyn muotin mukaan kasvanut. Mutta, koska sisäisesti tuntuu siltä, että on vähän niinkuin in between, kahden kulttuurin välissä (ja nykyään itseasiassa vielä useamman, koska kuvioissa on myös mieheni kulttuuri), niin tämä ristiriita tuntui lapsena raskaalta ja siis sellaiselta, että se oli paras haudata ja elää vaan sitä suomalaista elämää, ikään kuin näytellä tiettyä roolia. Vielä nyt, kun olen päässyt yli tuosta, että tätä ei tarvitse enää varsinaisesti "peitellä", se sama fiilis tulee pintaan välillä kuitenkin. Olen toisinaan suomalaisesta näkökulma liian kovaääninen, nauran väärissä kohdissa, huumorini on kummallista, tanssin lujaa kun tanssituttaa, pukeudun naisellisesti ja joskus jopa liian näyttävästi.... jne. Ja nämä ovat vaan niitä pinnallisia asioita, se sisäinen arvomaailma on usein vielä erilaisempi.
Ja suomalaiset, kuten valitettavasti olemme mediastakin seuranneet, ovat kateellista ja tuomitsevaa kansaa (anteeksi yleistys). Se, että kerron joskus afrikkalaisesta lapsuudestani tai työstäni Afrikassa tai afrikkalaisesta puolisostani kuulostaa usein ihmisten mielestä siltä, että ylpeilisin. Vaikka puhun siis ihan samoista asioista, kuin muutkin, tosin maantieteellisellä erotuksella. Minulle on myös sanottu nuorempana suoraan, että älä siinä ylpeile noilla tarinoillasi. Ikään kuin elämäni olisi jotain fiktiota. Nämä olivat niitä kaikkein vaikeimpia asioista, joiden kanssa on saanut pisimpään tehdä työtä... Ja työ jatkuu jossain määrin edelleen...
6. maaliskuuta 2015 klo 21.23
Anna-Reetta, kiva etta ilmoittaudut! kavin jo kurkkaamassa blogia ja palaan uudestaan!
Anonyymi- tohon olen tormannyt vahan Suomessa vieraillessa. yleensa jatankin kertomatta juuri mitaan elamastani, mies ei tata ole viela "oppinut" ja saakin karsaita katseita valilla osakseen.
Viela tuli mieleen yleisella tasolla, etta turvallisuusseikat ovat kylla oikeasti aika ajattelemisen arvoinen asia (taidan postata siita joskus erikseen). En siis tarkoita muureja, vaan terrorismia, lasetn sieppausta jne.